Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 7. marraskuuta 2025
Kumminkin huomioni kiinnitti puoleensa kaksi naista siinä vähän matkan päässä. He näkyivät olevan vähän muista erillään, nojasivat vedessä muudanta nuoraa vasten selkäulapalle päin ja ottivat vastaan vyöryviä laineita. Vanhempi nainen oli kääntyneenä meihin päin, lihava rouva kauniilla kasvonpiirteillä. Nenä ohut, vaan kauniisti kaareva, otsa kunnioitusta herättävä ja leuka päättävä.
Ja hän ajattelee, kuinka hän on heittänyt rauhansa, levollisuutensa, ajallisen ja iankaikkisen hyvän hänen jalkoihinsa. Päiväkirjan kellastuneiden lehtien väliin on pistetty kirje, ohut kuin silkkipaperi ja hänen käsialallaan kirjoitettu. Vuosiluku 1863 on lyijykynällä merkitty arkin kulmaan.
Ohut, väljä hame punaisesta silkkivaatteesta oli hänen pukunsa pääosa, sekä itämaiset tohvelit, joihin hän hätäisesti oli paljaat jalkansa pistänyt, ynnä hartioille heitetty, irtanainen huivi.
Hänen vanhahko, komeasti puettu seuralaisensa oli lihavakasvoinen, parraton, ohut- ja harmaatukkainen mies. Irene katseli kätköstään ihaillen ja kummastellen jälkimmäistä, miehistä, mutta vain sitä varten, jotta hän, kylliksi katseltuaan sitä kangasta ja niitä koristuksia, joita miehellä oli, silmäilisi hänen rinnallaan käyvän nuorukaisen solakkaa vartaloa.
Kroof karhua tyttösen ohut tulipunainen rihma kiinnitti siihen määrään, että se eräänä päivänä sulasta uteliaisuudesta tuli paljon lähemmäksi, kuin oli aikonutkaan. Miranda tietysti näki sen ja suurin silmin toivotti tätä "isoa kaunista koiraa" leikkitoverikseen. Juuri samalla Kirstikin näki sen se oli sangen lähellä ja mahdottoman suuri.
Hänen ohut, harmaa tukkansa, joka muuten aina oli kammattu niin huolellisesti päälaen yli toisesta korvanjuuresta toiseen, riippui vanukkeisena hartioille. Lyhyt, harmaa parta peitti leuvan ja posket. Hän liikutteli alituisesti huuliaan itsekseen jupisten. Kuin hän puhui, ei se enää ollut tavallisella sointuvalla äänellään, vaan vapisevalla vanhan miehen äänellä.
Ohut rinta kohosi, hoikkaset sääret tutisivat ja kädet tekivät omituisia liikkeitä, ikään kuin entisiä aikoja muistellen. Hän asetteli jalkojaan, koetti niitä pitää pontevina ja ryähtäen alkoi kertoa: »Kerrankin kun minä...» »Kas Karin Vennu!» toiset äänsivät. »Vennuko?» Toden totta, juuri itse Vennu ajoi pihaan ja Kaapo-junkkari jo rattaiden perällä roikalehti.
»Löydämme oman itsemme...?» virkahti palsami. »Nyt vasta minä alan sinua ymmärtää!» »Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian ohut ja kirkas», jatkoi verenpisara. »Päivällä me kuulumme koko maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu, lähenee oma hetkemme.
Mutta kumpainenkaan heistä ei muistanut tämän kalliin lahjan antajaa, kumpaisellekin oli rukous ja kiitos tuntematon. Lapsi makasi kuin prinsessa uusimpain piirustusten mukaan tehdyllä erinomaisella vuoteella, missä lakanat olivat hienointa liinaa, tyynyset pitsitettyjä ja ohut peite sinistä silkkiä. Mikään ei ollut liiaksi tälle pienoiselle.
Hän olisi voinut kirjottaa: minä olin eläissäni nerokas poroporvari! ja osannut sillä naulan päähän. Sinä et ole Goethe, itsesi ja muiden onneksi. Poroporvari mahdollisesti olet, mutta ei sinusta ainakaan sitä tule. Sinun pitää karkaista itseäsi, ystävä! Henkinen orvasketesi on liian ohut.
Päivän Sana
Muut Etsivät