United States or Guyana ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vilkaisi vähän karsaalla silmällä tulijaa, vaan ei virkkanut mitään, eikö liene joutanut. Jonkun ajan oltua tuli lihava, punakka rouva kahisevassa puvussa. Hän silmäsi kulmat kurtussa emäntää ja kysyi piialta: »Mikä tuo ihminen on?» »Minä olen Nikkilän emäntä, olisi vähän asiaa Karénin rouvalle», alkoi emäntä puhella hämillään ja silmät tiheään räpättivät ja suu oli hymyssä.
Ja silloin tuli mieleen Nikkilän puhe selvänä, kuin olisi suurilla kirjaimilla joka sana ollut eteen maalattu. Niin arka ja jännityksissään hän oli, että kun Elsa eräänä iltana viipyi tavallista pitempään, sai se jo hänet epätoivoon ja melkein uskomaan, että siinä se nyt oli, mitä hän oli odottanutkin.
»Armahda raukkoja!» tuli Nikkilän mieleen itsestään niinkuin harras totinen rukous tulee. Luvussa tuli sitten joku erehdys, jota Elsa korjasi ja lausui: »Mutta päästä meitä pahasta.» Nikkilä kuunteli ja katsoi Elsaa, kun hän lausui. Hän lausui painokkaasti ja puhtaasti, ääni oli kaunis ja kasvoilla lapsellinen, syvä vakavuus.
Hän oli ollut hakemassa asuntoa, sillä se, jonka käsiin Nikkilän talo oli joutunut, oli käskenyt sekä Vimparin että Viion lesken muuttaa pois, kun taloa ruvettiin rakentamaan. Hikipäissään oli Vimpari ja asunto oli sittenkin vielä tietymättömissä. »Minne häntä jouduttaneen ja miten tultaneen toimeen!» päivitteli Vimparin vaimo. »Kysy sinä, eukko, miten tähän asti on toimeentultu!
Kun olisi Jumala kutsuessaan käyttänyt muita keinoja ja antanut Viion elää, kurittanut muuten vaikka kuinka ankarasti... Vaan Jumalahan tiesi mitä kuritusta kukin tarvitsee. Hän oli ehkä niin synnin uneen vaipunut, ettei muulla keinolla olisi herännyt. Nikkilän emäntäkin mietiskeli, että toisin voisivat heilläkin olla asiat.
Latun emäntä ei ollut ehtinyt sanoa vielä sanaakaan, kun Viion Elsa tuli tupaan, mikä kokonaan ehkäisi hänen mielenkuohunsa. Elsalle ei oltu uskallettu sanoa emännän joutumisesta köyhäinhoitoon, kun oli pelätty hänen panevan sen niin kovin pahakseen, niinkuin oli pahonut Nikkilän kuolemaakin.
Kun kirje oli luettu, sanoi Nikkilän emäntä melkein samaa kuin aina ennenkin: »Siellä se Janne seilaa. Siellä se seilaisi meidänkin Janne, jos olisi sille elämän päiviä suotu. Merelle senkin mieli paloi. Ja yhdessähän ne teidän Jannen kanssa olivat siellä meidän kartanolla aina laivasilla.
Minä en huomannutkaan sinun kysyvän», selitti Nikkilä kuin anteeksi pyytäen. Elsa sanoi aina Nikkilän olevan yrmynä, kun hän oli vakavana eikä tahtonut mitään puhella. Ja sillä sai hän aina hänet hyvälle tuulelle. Vaan eipä hän ollut yrmynä ollutkaan nyt terveemmäksi tultuaan, ja nyt tänään hän olikin virkeämpi ollut kuin koskaan eikä yrmynä ollenkaan, ei haluakaan.
Kovia koettelemuksia on ollut, vaan hän on voimia antanut, joka kuormankin on pannut.» Nikkilän emäntä istui vakavana, käsi poskella mietteissään. Omalle kohdalleen hän ei ollut ajatellut Jumalan huolenpitoa koskaan, eikä nytkään ajatellut. Hän ei ollut elämässään huomannut mitään ihmeellisempää.
Sepä olikin hänen toivonsa pää, että hän jaksaisi taloutta pystyssä pitää ja Nikkilän hoitaa, kunnes kuolema hänet korjaa, tarvitsematta heittäytyä köyhäinhoitoon. »Ehkäpä tuo raukka piankin pääsee täältä pois», ajatteli emäntä, »minä kyllä jaksaisin itseni elättää». Viime talvena oli hyvin jo tiukalle ottanut toimeentulon puolesta. Hyvin piti neuvotella ja pujottelemalla panna.