United States or Liechtenstein ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tämä keskustelu rouva Bernhardin ja Doran kesken oli muuanna syys-aamuna sen komean juhlan jälkeen kamreerilla, josta ennen on puhuttu. Hetkisen kuluttua naputettiin ovelle, ja hyvänluontoinen Löfstedt, tavallisen pukunsa koristamana esiliina edessä, kaikki asianmukaisesti kuorivärissä, tuli sisälle.
Sellainen oli johtopuhe, jonka jälkeen rouva esitti asiansa, että Löfstedt menisi koettamaan saada lainaksi sapelin panttaamalla. "Se on hieno ja oivallinen miekka." "Mitä Löfstedt arvelee?" "Noo, minä en arvele juuri mitään ... tämä ei ole paljon arvoinen." "Mutta kahva on hopeainen." "No herranen aika, sitäpä en tiennyt; mutta katsokaas, tähän aikaan on vaikea tavata säädyllisiä ihmisiä.
"Luuleeko rouva", sanoi Löfstedt, "että minä sen unhotin ... ei, sen tietää Jumala, kuolontohtori kävi luonani joka päivä, hankki minulle ruokaa ja juomaa, ja antoi ukko Löfstedtille vähän vaatteitakin, voimistuttuani niin, että pääsin kävelemään ja läntystämään ulkona; ja niin lohdutti hän minua, vaikka hän oli harvasanainen, mutta jokainen sana oli kullan arvoinen.
"Ja Löfstedt ei tiedä mitään?" "Tiedän, sillä asia on niin, että minä sain yhtä ja toista selville, eikä kukaan muu kuin rikas kamreeri toisella puolella, joka..." "Onko hän kipeä?" "Onpa niinkin, hän sai juurikuin halvauksen tois' päivänä, ja sitten on hän on tullut yhä huonommaksi, niin että hän on mennyttä kalua. Niin käy rikkaalle kuin köyhällekkin".
"Niinpä niin, hän muistaa sinun aivan hyvin... Ja anna hänelle, sanoi hän, pankkokolmonen, jonka hän saa panna likoon kihlauksen kunniaksi; sillä katsos, luutnantti on iloinen ja tahtoo että koko maailma iloitsisi." "Häh, se ei käy milloinkaan laatuun. Hei, kun hän muistaa minua, mutta hän on saanut selvän tuolla toisella puolella," virkkoi Löfstedt ja otti setelin syvästi kumartaen.
Herra ei taida tuntea minua; mutta minä olen sama, joka olin luonanne sapelin kanssa, josta sain maksun. Nimeni on Löfstedt ja asun täällä alhaalla kartanossa." "Vai niin. Onko rouva, joka neuloo hattuja, sisällä?" kysyi Hjalmar, päästäkseen tutustansa. "Onpa niinkin, se oli hän, joka rahaa tarvitsi, se oli hän; mutta nyt on hän taas terve."
"En, minä sanoin: jos ei 'kuolontohtori' ollut, olisin pyyhkäisty pois kuin koira; mutta Jumala siunatkoon kuolontohtoria, hän on mies, josta minä pidän niin kauan kuin kipinä on elämää minussa". "Vai niin, Löfstedt".
"En minä sitä ymmärrä," sanoi kunnon ukko Löfstedt, jolla yleensä ei ollut hyviä ajatuksia herrain hyväntekeväisyydestä.
Niinpä niin, hän oli kohtelias ja rouva myös, ja mamselli samoin, Jumala varjelkoon niitä, jotka toisin sanovat; mutta kyllä ne viettivät ylellistä elämää ja oikein, luvalla sanoen, kevytmielistä". "Ei, rakas Löfstedt". "Hm, sen mahdan minäkin tietää." "Hyvä Löfstedt, emme tahdo kuulla teidän kielittelemisiänne".
Asessori antoi näin tiedon kamreerin rouvalle, mutta toimitti sen myös palvelijansa kautta eräälle toiselle, jonka tunnemme, tiedoksi, joka oli kehkiintynyt asessorin omassa kekseliäässä sielussa. Oli muuan aamu, jolloin Löfstedt seisoi portilla ja tapansa mukaan hakkasi halkoja. Silloin tuli eräs nuori mies ja kysyi jos hänen nimensä on Löfstedt. "Häh? kyllä minä se olen." "No se on hyvä.