Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 13. kesäkuuta 2025
Gunnar jäi seisomaan ikäänkuin kivettyneenä pelosta. Hän kääntyi. Siinä seisoi Liv kuolon kalpeana, nojaten ovenpieltä vasten. "Kuulitko tuon?" kuiskasi Gunnar, astuen Livin luo. "Kuulitko mitä hän viimeiseksi huusi?" Liv painoi vaan päätänsä, mutta ei sanaakaan kuulunut hänen huuliltansa, kasvonsa olivat jäykät. Gunnar katseli häntä hämmästyneenä.
Gunnar rakasti Liviä, niinkuin isä rakastaa ainoata lastansa, hän ajatteli kauhistuen itseänsä, rakensi sitten aidan Livin ja maailman välille, vartioitsi jokaista hänen askeltansa, opetti häntä tuntemaan Jumalaa ja hänen pyhää sanaansa siitä asti kun Liv voi jotain käsittää. Tämmöisessä maassa piti Livin kasvaa ja rehoittaa ja Jumala oli siunaava häntä ja hänen isänsä työtä.
Hän ei istu enää sormet korvissa eikä torku Livin lukiessa Raamatusta; sillä Aslakissa usko herää, vaikkapa kaikki vielä on hämärätä hänelle. Liv on puhunut paljon hänelle Gunnar-isästään, vaan ei Aslak tahdo ottaa sitä kuullakseen. Itse on Liv kulkenut ympäri seudussa kuulustelemassa kuinka oli hänen isänsä laita.
Hän kuuli jonkun juoksevan tuvan läpi ja lyövän oven lukkoon. Hän kuuli myöskin vihastuneen äänen. Hän kuunteli. Joku tuli juosten toista tietä rakennuksen ympäri. Se oli Aslak. Hän oli puettu niihin vanhoihin ryysyihinsä, jotka olivat hänen päällänsä ensimmäisenä iltana, keppi olalla ja mytty kepin nenässä. Nähdessään Livin, seisahtui hän äkkiä niinkuin pelästyneenä. Mutta kohta juoksi hän esiin.
Niin, hän se oli, kalpea ja maahan vaipumaisillaan väsymyksestä. Liv katseli Aslakin silmiin ja ojensi hänelle lapsen. Maa poltti Aslakin jalkojen alla, hän juoksi esiin, tarttui Livin käteen ja veti hänet puolehensa. "Liv tule tänne ", änkytti hän ja äänensä tärisi, "he eivät tee sulle pahaa, eivät saa koskeakaan sinuun.
Hän on ollut synkkä ja ääneti siitä hetkestä asti kun yhtyi vanhaan seuraansa. Jotain kaivaa hänen sydämmensä juurta, jotain, mitä hän ei voi poistaa, vaikka samoo kaikki maat ja manteret. Mitenkä nyt lienee Livin laita? Hän oli rakastanut Liviä niin sydämmellisesti ja kuitenkin oli totuutta Livin sanoissa kun hän kuiskasi: "Aslak, Aslak! että näin taidat minua pettää!"
Pian kuuli Liv jonkun laulavan tuolla mäellä, jotta tunturissa kaikui, ja siellä kulki Aslak, pitkänä ja solakkana, matkasauvaa heiluttaen. Mutta Livin mieltä ahdisti, hän painoi kätensä rintaa vasten ja katseli kostein silmin Aslakin jälkeen. Noin viisi viikkoa oli kulunut, mutta vielä Aslak ei ollut palannut.
Ja hänen yllänsä on korkea taivaanlaki vaaleine tähtineen. Hän luopi välistä silmänsä sinne. Sinä et puhu, Aslak, mutta ajatukset, jotka tänä yönä mieltäsi täyttävät, ne voivat sovittaa paljon. Nyt istuu hän yksinänsä Jumalan kanssa ja Livin käsi hänen omassaan. Hän ei huomaa väijyvää käärmettä kanervikossa, joka on valmis pistämään. Se on vanha Guro. Tämä näkee, väijyy, miettii.
"Tarkoitan sitä seutua, jossa ainoastaan tunturi eroittaa meitä Haugenista". Aslakin käsi tarttui kovasti sängyn laitaan, katsantonsa synkistyi. "Sinä tahdot että minun pitää tunkeuta isäsi luo, sinä tiedät mitenkä se päättyy. Me emme eronneet ystävinä viimein. Hän on sulkenut ovensa sekä sinulle että minulle, ja minä vihaan häntä, Liv, niin, minä vihaan häntä". Hän katseli Livin puoleen.
Hän kävi istumaan sängyn viereen, otti Livin toisen käden ja katseli suoraan hänen silmiinsä, vaan ei sanonut mitään, hengitti vaan syvään. "Ken oli tuo vanha vaimo?" kysyi Liv hiljaa. "Se oli äitini", vastasi Aslak lyhyesti. "Mitä hän nyt sinulta tahtoi?" kysyi Liv taas. "Oi, ei se ollut mitään. Makaa sinä vaan noin ja anna minun katsella sinua, niin minä pian käyn tyyneksi jälleen".
Päivän Sana
Muut Etsivät