Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 14. lokakuuta 2025
Hän hyppäsi tuolilta ja avasi oven. Siinä seisoi Aslak kalpeana ja vapisevana vanhan vaimon seurassa, jota hän melkein veti jälkeensä. Liv tunsi vaimon; se oli sama, jota Aslak oli sanonut äidiksensä. Hän oli verinen kasvoiltaan, vaatteet savessa ja liassa ja hän valitti haikeasti. Liv katseli puoleksi säikähtyneenä Aslakia.
Aslakin veri kuohui, sanat koskivat syvästi häneen, kaikki vanhat muistot nousivat käskeväisinä esiin. Hän huokasi, sydämmessä viha poltti, mutta Liv seisoi vielä häntä katsomassa kirkkaine silmineen.
Hän pusersi Liv'in kättä kerta toisen perästä, eikä voinut oikein hallita ääntänsä. Liv oli täll'aikaa seisonut äänetönnä isäänsä katsellen. Hän oli nähnyt kuinka hänen tumma tukkansa nyt oli hallan panema, kuinka lempeät hänen kovat kasvonsa olivat ja kuinka tuo ennen kallistunut pää nyt oli pystyssä. Jumalalle kiitos, mitä hän oli kuullut oli siis totta.
"Kyllä sinä nytkin saat tietä raivata", sanoi hän suudellen lasta. Ja siinä istuu nyt Liv, katsellen kotoseutujansa, joita hän ei ollut nähnyt siitä illasta asti, jona lähti ulos avaraan maailmaan, kun isänsä oli hänet talosta karkoittanut. Kuinka hän rakasti tätä seutua! Kuinka hän rakasti isäänsä! Kauan ei hän istu. Aslak voisi tulla ennenkuin aavistaakaan, kuinka hänen siis olisi aika levätä?
Niin, anna anteeksi että olen näin suora sinua kohtaan, mutta minä pidän sinusta niin paljon, näetkös". Liv hymyili. "Kyllä minä sen teen", sanoi hän, "vaan kyllä hän sen itsestäänkin muistaa". "Sun isäsi on varmaankin hyvin syvämielinen". "Niin on". "Ja vähän harvapuheinen". "Niin, hän ei puhu paljon". "Mutta kyllä minä takaan että ei ole turhia, mitä hän puhuu.
Gunnar oli yhtä synkeä, Liv yhtä hilpeä ja asuinpaikkansa yhtä paljas ja kurja. Eräänä iltana syyspuolella oli kauhea ilma. Ankara myrsky pohjoisesta jyskytti ohitse käydessään tunturia kohti vanhan tuvan kattoa ja seiniä. Pilvet vyörivät taivahalla paksuina, pimeinä, sitten tuli ukkosen jyrinä ja rankka vesisade löi ikkunoita vasten kuin rakeet. Liv istui yksinänsä tuvassa.
"Ja nyt et saa pahastua vaikka, vieras kun olen, olen puhunut sinulle niin suoraan". "Minusta juuri on hauskaa joskus puhella jonkun kanssa, täällä ylhäällä niin harvoin tapaa ihmisiä, näetkös". "Kiitos siitä sanasta; vaan ei jokainen huolisi hoitaa niin halpaa miestä, kuin minä olen". "Minusta ei siinä ole mitään eroitusta ovatko ihmiset juhla-vaatteissa vai arki-vaatteissa", vastasi Liv.
He sopivat yhteen, kuin koski ja virta, kuin meri ja järvi, kuin tumma varjo sinisellä taivaalla, nämä kaksi Gunnar ja Liv. Gunnar oli ko'okas ja totinen kuin kuusi tunturilla, kova kuin se kallio, jonka juurella maa-tilkkunsa oli, synkkä, kuin korpi syys-yöllä. Liv oli hoikka ja hieno, kuin nuori koivu, kaunis, kuin kukkanen ruohikossa, ja vaaleva, kuin tuoksuva kesä-ilta.
Ja sinä, Liv mitenkä sinä olet tullut tänne? vaan sama se. Lyö minua nyt, Gunnar Haugen, muuten en saa mitään rauhaa lyö minua nyt ennen kuin menen, ja Jumala siunatkoon sinua jos tahdot olla hyvä lastani kohtaan". Hän tarttui Gunnarin käteen, pudisti sitä hartaasti ja suuteli sitä kyynel-silmin. Sitten aikoi hän lähteä, mutta Gunnar pidätti häntä.
Aslakilla oli paljon kertomista ja kaikki hän osasi kertoa niin tulisesti ja vilkkaasti että hän Liviä viehätti kuinka vaan tahtoi. Hän oli kohdannut mustalais-joukon matkallaan, kertoi hän. "Mutta, etkö silloin säikähtynyt?" kysyi Liv; "ne kuuluvat olevan hyvin ilkeitä ihmisiä".
Päivän Sana
Muut Etsivät