Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 12. marraskuuta 2025
Hämillään suunnitti äiti katseensa äsken syntyneeseen pienokaiseen, joka makasi hänen vieressään. Tuolilla sängyn luona istui Karhun Esan Liisa, reipas, hyvännäköinen eukko, ruumistansa huojutellen, ja suhditti kahta vanhempaa lasta, jotka taistellen jonkun mitättömän kapineen omistus-oikeudesta kinailivat pöydän luona. Muuten tuvassa oikeastaan ei ollut paljon mitään. Nimismiestä liikutti.
Liisa tuli suoraan häntä kohden, käsi ojolla, huulet hymyilevinä, silmissä syttyvä ilon ja onnen paiste, aina kasvava, aina syventyvä, aina korkeammalle roihuava ja riemuitseva, mitä lähemmäksi hän tuli ja mitä kauemmin hänen katseensa ehti Johanneksen silmäteriin imeytyä. Johannes pysyi liikkumattomana, jähmettyneenä paikallaan. Nyt erotti enää vain pari askelta heidät toisistaan.
Kukin heistä saanut käteensä pienen vahakynttilän ja niin lähdetty tuohusta kantavan munkin jälestä loppumattomia solia ja käytäviä taivaltamaan. He olivat kulkeneet hanhenmarssia, munkki edellä, sitten Carmela, sitten Liisa, ja Johannes viimeisenä. Muuten he eivät olisi mahtuneetkaan, sillä käytävät olivat vain metrin ja puolentoista levyisiä.
Toivottoman, mutta ei onnettoman. Sillä eihän Liisa kärsinyt siitä. Olihan se jo tällaisenaankin, vastaamattomanakin, hänen elämänsä onni ja päivänpaiste. Nyt se oli päässyt esille pilkahtamaan. Päässyt sen verran, ettei Johannes aivan voinut kohdella häntä sukupuolettomana olentona.
Minä tulen sitten, milloin tulen, aivan tietämättä. Päätös oli tehty. Anna Liisa lähti kotiinsa, mutta ei hänen mielensä ollut niinkään iloinen tästä isän antamasta avun toivosta kuin olisi luullut. Lapsuuden leikkipaikoilla on suuri viehätys, vaikka sinne olisi sekaantunut surullisiakin muistoja.
Se auttoi. Anna Liisa ihan säikähti, ja pian suoriutui hän paluumatkalle. Hyvärisen emäntä siunaili hänen lähdettyään: »
Samaan parveen ovat vielä luettavat Liisa Tervo, Emil Vainio ja Otto Tuomi, jotka kaikki ajanhengen leimaamaa naturalistista taidetta harjoittavat. Myöhäisemmän ajan ilmiöitä ovat Eemil Lassinen ja Väinö Kataja, joista jälkimmäisessä jo on jonkun verran uusromantista vaikutusta huomattavissa.
Ostat sie minulle siitte uudet hameet ja uuden silkkihuivin ja uudet kultasormukset ja korvarenkaat. OLUVINEN. Kaikki, Liisaseni! kaikki, mitä halaat, joudu nyt vaan. LIISA. Ah! Jussi! Nyt rakastan sinua enemmän kuin ketään muita. OLUVINEN. Liisa! sinä olet vaimon esikuva; tule, laita elävät vakkoihin minä valjastan tamman.
Ja hän kuuli itse, miten raa'alta ja töykeältä hänen äänensä soinnahti hänen vastatessaan Liisan viimeiseen, anteeksipyytävään lauselmaan: Sinun olisi pitänyt arvata se! Etkö näe, missä mielentilassa minä olen? Minähän olen hullu, mielipuoli. Olen jo pitkät ajat ollut! Enhän minä ole voinut aavistaa, pyyteli Liisa edelleen anteeksi.
Tällaisina hetkinä he kuin onnen ja epätoivon hurjuudessa imeytyivät kiinni toisiinsa eivätkä tahtoneet päästää toisiaan, ennen kuin heidän nautintonsa oli muuttunut kärsimykseksi ja itse tuskan hekkuma pistäväksi ja sietämättömäksi. Liisa lepäsi liikkumattomana.
Päivän Sana
Muut Etsivät