Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 9. kesäkuuta 2025
Jo puoli vuosisataa taaksepäin Lönnrot pilapuheiseen tapaansa huomauttaa mainitsemaamme epäkohtaa: mitenkä kansanhengen älyn tuotteet sivistyksen tasoittavasta vaikutuksesta syrjäytymistään syrjäytyvät ja ainoastaan sivistymättömien keskuudessa kenenkään kadehtimatta jonkunlaista arvoa säilyttävät.
Lieneekö nyt jumalansana helpommin ja tajuttavammin tulkittavissa suomenkielellä kuin lain sana? »Kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen», sanoi Agricolakin aikanaan, virkkoi siihen Lönnrot.
Useissa arvokkaissa kirjoituksissa selitti hän erityisiä Suomen kieltä, muinaisrunoutta ja suomalaista runous-oppia koskevia kysymyksiä. Yleisessä kirjallisuudessa liikkui Lönnrot monella eri alalla, taivuttaen nuorta Suomen kirjakieltä eri aineissa käytettäväksi. Vuosina 1836 ja 1837 sekä 1839 ja 1840 antoi hän ulos Mehiläisen, Oulussa ilmestyvän aikakauskirjan.
Yhden piirteen siihen ehkä vielä voisi lisätä, sen, jonka Ahlqvist antoi Lönnrotin kuvan selvittämiseksi. Eri runoja kokonaiseksi Kalevalaksi yhteen liittäessään oli Lönnrot menetellyt samalla oikeudella kuin mikä muukin runolaulaja, joka muistamansa yhteen liittää.
Naimin silmät säteilivät, Robertin poskille oli noussut hieno puna, Lauri ei saanut sanaa suustaan hämmästyksestä ja ihastuksesta, kuului kuiskauksia: »Snellman Lönnrot!» eikä Antero voinut heistä pitkään aikaan silmiään riistää.
Elias Lönnrot on ne kaikki kansan suusta koonnut ja sitten julkaissut." "Mitenkä hän ne kokosi!" "Hän matkusteli paljon kansan keskuudessa, varsinkin itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa; kansa lauloi hänelle ja hän kirjoitti laulut muistiin." "Vieläkös se Lönnrot elää?" "Lönnrot kuoli vuonna 1884, kahdeksankymmenen kahden vuoden ikäisenä, hänkin koko Suomen kansan kunnioittamana ja rakastamana.
Sallittakoon se olla hänellä vakuutuksena, että suomenkieli on vastedes siinä suunnassa muodostuva. Myös hiljaan on Herra Kanslianeuvos E. Lönnrot tunnustanut noita lyhennettyitäkin säännöllisiksi. Kanervakankaalla sauvupi miilu Honkien juurilla, Vartija on sillä vakava ukko, Partanen harmaapää; Hän ahkerast nuijaansa käyttelee, Ja kumahtaa kanervakangas.
Hän on Suomen kansan perikuva, sen toteutunut ihanne omasta itsestään. Kai hän on kuullut sen monta kertaa, mutta hänen vaatimattomuudelleen tekee hyvää kuulla se kerran vieläkin. Kun hän astuu sisään, ja niinkuin hän astuu sisään, on kuin koko kansa tulisi taloon kunnioittaakseen sitä läsnäolollaan. Jopa nyt puhut puuta heinää, hyvä veli, virkkoi Lönnrot.
Antero, Lauri ja Thure joutuivat kulkemaan Lönnrotin kanssa samassa seurassa kirkon portilta pappilaan. Ne olivat oikeita sanoja, mitä maisteri sanoi, virkkoi Lönnrot Thurelle. Olisi tehnyt hyvää itselleen Snellmanille olla niitä kuulemassa. Kirjoittelee mies vähän alakuloisesti, mutta kyllä kai siitä pian taas hammas hampaaseen kirahtaa.
Vuonna 1853, kun ensimmäinen Suomen kielen professori Helsingin yliopistossa, M. A. Castrén, oli kuollut, kutsuttiin Lönnrot mainittuun virkaan, josta täysin-palvelleena erosi 1862. Senjälkeen vetäytyi hän kotiseuduilleen asumaan; vielä vanhoillakin päivillään terveenä ja voimakkaana, hän siellä jatkoi kirjallisia toimiaan samalla ihmeteltävällä ahkeruudella kuin ennenkin.
Päivän Sana
Muut Etsivät