Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 9. kesäkuuta 2025
Liikuttiin vähän, tultiin muuttaneeksi paikkaa. Otto loi hautaa umpeen renkien ja pikkupoikien kanssa. Antero siirtyi taammaksi muista, joutui seisomaan Lönnrotin viereen. Se oli surma nuoren miehen, kuolo kaunihin urohon, sanoi Lönnrot hiljaisella äänellä. Hänen kylmästä vähän kohmettuneet kasvonsa liikahtivat jäykästi. Sitten näytti hän hymyllä koettavan voittaa liikutustaan.
Jo poikana Elias Lönnrot lauloi Juteinin lauluja ja tämän kirjat sekä R. von Becker'in Turun Viikkosanomat ne ensin hänessä halua herättivät äidinkielensä viljelemiseen. Suuria täytyy meidän myöskin väittää Juteinin saaneen aikaan sillä, että hän kirjotuksisssan käytti suomen kieltä ja käytti sitä hyvin aikana, jolloin ei juuri kukaan muu sitä maallisessa kirjallisuudessa tehnyt.
Nyt me tiedämme, minkä jäljestä Elias Lönnrot »juoksi» aikoinaan: hän ajoi takaa romantista, huimaavan rohkeaa mielikuvaansa. Kantelettaren esipuheessa Lönnrot on lähemmin kehitellyt meille kirjallisia mielipiteitään.
Eikä tuota taistelua suinkaan ole suoritettu ainoastaan eri kirjallisten ilmiöiden välillä, vaan vielä useammin samoissa kirjateoksissa ja samojen kirjailijain sydämissä. Lönnrot ei vielä tuntenut sitä ristiriitaa. Hän oli kokonaan kansallinen, sulaen sisimmässään yhteen kansallishengen kanssa.
Kaikki pappilat ovat kestikievareita no min, mutta en koskaan ole tuntenut talolleni tapahtuneen sellaista kunniaa kuin nyt, kun yht'aikaa saapuu luokseni kaksi sellaista miestä kuin Snellman ja Lönnrot. Kuules isää! Sinä vanha gustaviaani, niitä on vielä siellä täällä! sanoi Snellman. Ja hän oli todellakin hieno ja komea samalla, maalaispappi kokonaan kadoksissa.
Rakkaudessaan kansan runouteen oli Lönnrot vielä lehdessään koettanut poistaa vääriä käsityksiä vanhoista runoista ja sanonut, että »monessa kohti maassamme on rahvaalla turha pelko runoistansa, kielletyn, luvattoman olevan, ei ainoasti tehdä, vaan laulellakin niitä».
Lönnrot benäget lemnat oss följande underrättelser om hans föregående vandringar.
Kuopion rannassa soivat lähtevien laivain kellot jo toiseen kertaan. »Elias Lönnrot» oli isoin ja komein laiva, joka vei matkustajia etelään päin, Helsinkiin ja muuanne, ja sen kello aloitti ensiksi. Sen soidessa yhtyivät soimaan pienempäin laivain kellot, ja ne helistivät yht'aikaa, kilvan keskenään. Oli sunnuntai-aamu, jolloin joutilas väki vartavasten tulee rantaan katsomaan, ketä lähtee.
Mutta jo Tohtor Lönnrot 1839 vuoden joulukuun Mehiläisessä arvelee tämän kertomuksen maailman luomisesta olevan Wäinämöistä vanhemman, ja kukaties ennen olleen lauletun Ween emosta, joka arvelukin nyt vissimmäksi toteutuu.
On kulunut välistä päiviä, etten ole häntä muistanut ennenkuin taas yht'äkkiä Helsingissä, matkalla, kun Anette istui minua vastapäätä vaunuissa hän katsoo välistä minuun niin omituisesti en tiedä en ymmärrä ja täälläkin minä olen hänet unohtanut enkä ensin tuntenut mitään kaipuuta, kun en häntä nähnyt ja koko ajan kokolla, paitsi silloin, kun Lönnrot soitti. Silloin minä häntä muistin.
Päivän Sana
Muut Etsivät