Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 16. heinäkuuta 2025
Mitä kaikkea terveyttä, puhtautta, raittiutta, voimaa ja uudistusta välittääkään tuo liikenteen valtasuoni tuossa edessämme täältä vuoriston keuhkoista sinne lakeuksien elimistöön! Lakkaamatta, kenenkään tahtomatta tai voimatta sitä häiritä! Se on huimaavan suurenmoista! Jumalallista!
Mutta juuri sellaisethan ne maan päällä menestyvätkin. Hän itse sitävastoin? Jumala ties, milloin hän olisi edes niin pitkällä. Mutta hänen kunnianhimonsa tähtäsikin niin paljon korkeammalle. Huimaavan korkealle kerrassaan. Täytyi tehdä työtä, aina enemmän työtä. Mutta sitä säteilevämpi olikin oleva kerran myös hänen voittonsa ja palkintonsa. Entä ellei hän onnistuisikaan?
Ikäänkuin mielihyvissään siitä että saattoi sotilaita huvittaa, hyppäsi marabuti ylös maasta, ja alotti ihmeellisellä ketteryydellä huimaavan hyppynsä, joka, kun sitä vertasi hänen hentoon ja laihtuneeseen ruumiiseen, teki hänen kuivan lehden näköiseksi, jota talvimyrsky pyörittelee.
Sitten pu'imme nutut päällemme taas, kruutikuivana, ja pantiinpas koreasti ma'ata tuohon heiluvan tulen hauteesen. Mutta vähänpä siinä unta uneksuttiin, koska noidannuolia kuin tulisia kärmeitä lenteli lakkaamatta ristiin, rastiin ilmassa huimaavan päämme yli.
Suuren Vånga-joen suulle hän perusti rauta- ja sahalaitoksen, yhden seudun paraimpia, ja ei aikaakaan, niin oli hän kohottanut liikkeensä huimaavan korkealle. Mutta ei hän tasaisia teitä noussut onnen kukkuloille; hänen matkansa vei mitä hurjimmin kiemurtelevaa polkua. Milloin vaipui hän täydellisen häviön notkoihin, milloin kohosi onnen ja menestyksen harjanteille.
Olimme niin huimaavan korkealla, että maiseman katselemisesta riitti minulle koko ajaksi ihmettelemistä ja ihailemista. Rotkon nimi oli Corrynakiegh, ja vaikka se oli niin korkealla ja niin lähellä merta että pilvet sen usein peittivät, oli se ylipäänsä miellyttävä paikka, ja ne viisi päivää, jotka siinä vietimme kuluivat onnellisesti.
Oi! tuntuipa kuin olisin suutellut taivaan haamua, seistessäni reunalla huimaavan pilven. Unohtaisinko sinua ja unohtaisinko Claudioo, veljeni ja isäni yhtaikaa? Hänkö julma? Enhän ole löytänyt hänen kauneutensa kaimaa täällä. Hyvin sille, jonka korva ei ole tottunut kuulemaan imarruksen vaarallista ääntä! Hyvin sille, joka töissään ja toimissaan aina oman itsensä unohtaa!
Ja kuitenkin minä olen varma siitä, että seison paljoa korkeammalla henkisen kehityksen kannalla kuin kaikki jumaliset. Minulla on ihanne, joka asuu niin huimaavan korkealla, on niin yliluonnollisen abstraktinen, että sille on mahdoton mitään maallisia muotoja löytää paras todistus sen henkisyydestä. Järki se on minusta ainoa, joka vivahtaa johonkin yliluonnolliseen.
Minulla oli siis kaikki syy otaksua samoin tälläkin kertaa tapahtuvaksi. Sillä täytyihän luonnonlakien pitää paikkansa ja sitä varmemmin vielä sielunlakien, jotka määräsivät, että mitä syvempi alho, sen korkeampi kukkula oli seuraava sitä. Ja katsoen silloiseen huimaavaan alimenooni, täytyi sitä seurata aivan tavattoman, yhtä huimaavan nousu-ajan.
Vaan kun ei isän mielestä sekään riittänyt, sanoi hän pojalle kuollessaan: »Ota sukseni», sanoi hän, »ja kun minut olet pyhän vuoren rinteelle haudannut, niin lähde hiihtämään ja hiihdä viikko pohjoiseen ja toinen luoteeseen, niin näet huimaavan vaaran ja sen alla kuohuvan kosken, jossa äitisi taatto asuu. Se neuvoo sinulle, mitä ei neuvonut minulle.»
Päivän Sana
Muut Etsivät