Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 2. heinäkuuta 2025
Veljekset kohtasivat toisensa tutkistelussa: Yrjö eheissä ja lämpösissä vaateissaan, Antti paikatussa nutussaan. Yrjö katsoi, veljen tullessa sisään, niin rukoilevin silmin häneen, että Antti tunsi ne sydämmensä pohjassa. Hän tahtoo, ett'en minä mitään puhuisi, ajatteli Antti, ja kun häneltä kysyttiin, pitikö hän veljeään sytyttäjänä, vastasi hän vakavasti ja suoraan: "en!"
Hänen hermonsa olivat kuin rauta ja hänen suonensa lujat. Hermojen ja suonten viimeistä voimaa nyt kysyttiin, eivätkä ne tässä koetuksessa hänestä vilpistyneet. Yhä alemmaksi, yhä likemmäksi tuli Galdus, tuoden poikaa tuolla alhaalla tuskissaan odottavan isän luo. Vihdoin hän kapusi alemman portikon pylvästä alaspäin; hänen jalkansa koskivat maata; hän seisoi kalliin taakkoinensa Labeon edessä.
Papeilta kysyttiin neuvoa, ja kuningas päätti viedä hänet Poitiersiin, jossa Rheimsin arkkipiispa ja useat kirkkoruhtinaat tulisivat häntä kuulustelemaan. Sen pahempi puuttuu pöytäkirjoja näistä käsittelyistä. Jeanne vetoaa niihin kuitenkin myöhemmin oikeudenkäynnissään, ja ne on sen ohessa merkinnyt muistiin kaksi silminnäkijää.
Olikohan se emäntä, joka noin tuli ajaen, kysyttiin toisiltansa. Muutaman hetken kuluttua tuli vaahtoileva hevonen nelisiin kiitäen näkyviin ja pysähtyi kauheasti vavisten, kun vankkurin pyörät tarttuivat avattuun veräjään ja vankkuri kaatui kumoon. Pellolla oleva väki kokoutui nyt paikalle, hämmästyksestä ja kauhistuksesta huutaen.
Niinpä kävikin. Sisään kutsuttiin mies toisensa perästä ja kysyttiin mitä hän tietäisi, niin se vaan sanoi tietävänsä saman mitä Uusi Hellberg on jo puhunut. Antti toivoi jonkun, edes jonkun puhuvan asian oikean puolen. Ja muistuttikin muutamia miehiä, joitten luuli antavan totuudelle jotakin arvoa, että eikö asiassa olekaan toista puolta.
Ei puhunut, ei valittanut eikä toivonut mitään, mutta vastasi, kun häneltä jotain kysyttiin. Liikkumattomana hän enimmiten makasi; silloin tällöin nytkähteli ruumis, vaan sitä hän tuskin tiesi. Silmät olivat suuremmat kuin ennen, katse väsynyt. Lääkäri kysyi vihdoin eräänä päivänä, eikö häntä haluttaisi nousta ylös. Hän vastasi: »ei». Mutta hän nousi kumminkin, kun lääkäri kehoitti.
Mutta minkäänmoista selitystä Erkin menettelyyn ei Aunella kuitenkaan ollut, ja sitä hän sanomattomasti kaipasi. »Eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa», oli Aune itse kerran sanonut, ja hän tunsi, että häneltä nyt kysyttiin, vastaisiko hän todella teossa sanoistansa. Taisiko hän unohtaa oman itsensä?
Tämä ei kuitenkaan mennyt ihmisten päähän, vaan Jukke kun oli vaan lähtenyt talosta pois, niin sanottiin: »On se rento poika tuo Vaaralan Jukke.» Ja jos muutamia päiviä jälempää sattui taas tulemaan, niin kysyttiin kuulumiset: »Mitäs Jukelle kuuluu?» Silloin oli Jukella uusi työ selittäessä talon väelle kaikki asianhaarat päästäkseen muistuttamaan, että »minä isäntä olen».
Mistä loisto Heikin silmissä, mistä kyyneleet? Heikki ei osannut sitä selittää, eikä hän sitä koettanutkaan. Hän oli nyt niin hiljainen, ei kuultu hänen enää niinkuin ensimältä uuteliaasti kysyvän kaikkia; hän ei nyt kysynyt, hän tuskin vastasikaan, jos jotakin häneltä kysyttiin. Hän ei tiennyt, poika parka, että koko hänen olentonsa oli muuttunut rakkaudeksi.
Hitaasti virran viemällä lautalla, jalan ratapengertä pitkin, harvoin jokihöyryn lastiruumaan tai rautatien rahtivaunuun ahdettuina he muuttolintujen tapaan pyrkivät etelää kohti, missä kysyttiin maatyöläisiä, tai tulvivat niinkuin heinäsirkkaparvet kaupunkeihin, missä ennen kaikkea tehdas tarjosi toimeentulomahdollisuuksia.
Päivän Sana
Muut Etsivät