Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 21. heinäkuuta 2025
Hän tiesi ennen olleensa vähäpätönen ja halpanen, vaan nyt häntä halveksittiin, mitään oikeutta ei hänelle tahdottu myöntää, kun hän oli käyttäytynyt niin huonosti. Poika piti kuitenkin viedä ristille ja äidin piti mennä rovastin luo kirkoteltavaksi, sillä kuuluihan hän kaikessa tapauksessa seurakuntaan.
Ei se ollut hän itse, joka epäili Hermania, joku vieras, outo henki oli tunkenut hänen sisäänsä ja karkoittanut pois hänen oman sielunsa. Herman, Herman, pelasta minut, hän vaikeroitsi. Tuliko siellä nyt joku? Kuuluihan kolinaa? Hän teroitti silmiään ja koetti katsoa tien viimeiseen kolkkaan. Eihän siellä näkynyt ketään. Mutta mistä kuului kolina? Hän vilkasi taakseen. Sieltä se oli järveltä.
Sumua ja usvaa. Uuh! Jos olisi mennä perheen puolelle? Katsomaan ? Mutta kannattiko? Vanhaa, ennen nähtyä, tunnettua, jokapäiväistä, tympeätä, ikävää. Eih! Ei maksanut vaivaa sen takia nousta. Kuuluihan sieltä askeleita nyt. Sipsuttavia, keveitä. Hänen rouvansa, Elina, se tietysti oli. Hänen nuori, kaunis rouvansa, niin kuin ihmiset tavallisesti sanoivat. Herman, laiskuri, makaatko sinä?
Ei se jätä, ei se jätä ... mistä minä semmoisen ajatuksen sainkaan? Kun ei vain olisi jotakin vahinkoa tapahtunut! Kuuluihan olevan koskia vielä hänen kotiinsakin mentäessä. Oli voinut kiveen venhe kaatua, kun ei ollut soutajaakaan. Miksei ottanut minua soutajakseen? Kuinka minä, minnekä minä sitten, jos ei se tule? Sattui sateinen päivä, vuoti vähän kalasaunan katto. Oli hiukan alakuloista olla.
Arvelin, että talossa tietysti oli taide-esineitä, sillä kuuluihan asiaan, että varakkaat hankkivat niitä itselleen, mutta että kokoelma olisi sellaisella rakkaudella valittu, että koko koti olisi niin personallinen ja puhuisi sellaisesta hienostuneesta mausta ja kauneuden palvonnasta, sitä en kuitenkaan voinut aavistaa.
Kuuluihan sieltä aivan selvään iloisia, heleitä lasten-ääniä. Ei tee mitään, kuuli hän sitten kirkkaan, hiukan kovan nais-äänen soinnahtavan. Me tulemme kuitenkin sisälle. Meillä on kyllä aikaa odottaa. Kylmät väreet kävivät pitkin Antin selkäpiitä. Olihan se Elnan, hänen entisen vaimonsa ääni! Ja siinä tapauksessa nuo lapset ... niidenhän täytyi olla hänen omiaan...!
Miksi ei Musti olisi kuullut, kun toinen pään aivan kivijalan ääreen toi ja painoi korvan kiinni vuorilautaan? Kuuluihan sieltä ihan selvään: sum-sum-sum... Hau! yllyttänyt vielä tuo pannahinen. Hau, hau, hau! Hau! siihen Mustikin oikein ison sanan sanonut, ja jäänyt sitten pojan silmiin tutkivasti katsomaan, ikäänkuin tiedustellakseen, mistä tässä nyt oli kysymys.
Ja kuuluihan päristys pirttiinkin, kun ma ylös nousin, nuhisi taaskin Kreeta. Niin, kyllä se syö ja päristää vieläkin, mutta eilen se oli valkea kuin lumi, tänään se on musta kuin sysi, selitti Matti. Silmät on käännetty Matti, on vissisti, vakuutti Kreeta innostuksella. Ja sitte mentiin katsomaan miehissä, mitä pirun ilveitä pihalla olisi.
Mitä kirkolle kuului? kysäsi Katri. Kuuluihan sinne, vastasi Mikko. Kirkkoherraa veivät suorastaan kirkosta ripittämään Heikkilän isäntää. Sitten emäntänsä kuoleman oli hän alkanut riutumistansa riutua. Toivoa ei taida enää olla hänen paranemisestansa. Suokoon Jumala kuolemansa helpoksi! Katri säpsähti. Hän tiesi, että nyt voisi tulla aika, jona heidän onnellisuutensa taivas synkistyisi.
Päivän Sana
Muut Etsivät