United States or Barbados ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ei se ollut hän itse, joka epäili Hermania, joku vieras, outo henki oli tunkenut hänen sisäänsä ja karkoittanut pois hänen oman sielunsa. Herman, Herman, pelasta minut, hän vaikeroitsi. Tuliko siellä nyt joku? Kuuluihan kolinaa? Hän teroitti silmiään ja koetti katsoa tien viimeiseen kolkkaan. Eihän siellä näkynyt ketään. Mutta mistä kuului kolina? Hän vilkasi taakseen. Sieltä se oli järveltä.
Herman, vaikka oli vasta kahdentoista vanha, sai jo liikkua jotenkin vapaasti. Oli usein tuntimäärät kotoa poissa, ja jos mamma sitten kysyikin: »missä sinä olit?» sai hän useimmiten vastaukseksi vaan lyhyen: »olinpahan». Niin, mikseivät he voisi tehdä samalla lailla? He, jotka olivat viisi vuotta Hermania vanhempia, melkein täysi-ikäisiä jo.
Silmät olivat kuopalla, mustat renkaat ympärillä, posket harmaat, piirteet hervottomat. Se ikäänkuin lohdutti häntä. Tiesihän sen Jumalakin, ettei hän oikeastaan epäillyt Hermania murhapoltosta, ei voinut vaatia, että hän heikkouden synnyttämiä ajatuksia ilmitoisi. Hän puristi molemmin käsin ohauksiaan.
Viskaali ei hänen tähtensä ollut mitään epäilevinään tuonoin sisässä, kutsui vaan Hermania mukaansa, katselemaan muka palaneita paikkoja. Ettei hän jo silloin huomannut, mikä oikeastaan oli tarkoituksena! Portilta sopi nähdä pitkän matkan poliisikammarille päin. Hän juoksi sinne, niin kiireesti, kuin heikot voimat myonsivät.
Oliko hän sitten myöskin murhapolttoon syyllinen? Ei, ei! Eihän hän uskonut Hermania murhapolttajaksi. Ei epäillytkään semmoista, ei vähääkään! Hän katsoi ylös taivasta kohti, ikäänkuin vakuuttaakseen Jumalaakin siitä, ettei hän todenperään mitään epäillyt.
"Kuinka paljon?" kysyi pilkistellen pankin pitäjä, "anteeksi, minä en näe." Neljäkymmentä seitsemän tuhatta, vastasi Herman. Näistä sanoista kääntyivät silmänräpäyksessä kaikki päät ja kaikki silmät katselivat Hermania. "Hän on tullut hulluksi!" ajatteli Narumov.
Silmät olivat seljällään, uni haihtui äkkiä kauvas. Hän sieppasi päällyshuivin hartioilleen ja syöksi ulos. Eipä näkynyt ketään pihan puolella ainakaan. Oliko viskaali vienyt hänet poliisikammariin, taikka linnaan suorastaan? Hän seisoi portailla ja tähysteli. Tuuli viuhtoi hänen päällyshuiviaan ja hameen helmoja. Hermania ei näkynyt ei kuulunut. Kyllä kaiketi hänet oli viety poliisikammariin.
Ellinkin silmät kiintyivät tuohon surkeaan häviöön. Kuinka oli tuli päässyt irti? Puodistako, vai liiteristä, joka oli puodin vieressä? Hän kääntyi Hermaniin, joka juuri seisahtui heidän taakseen. Ajatteli tiedustella, mitä hän siitä arveli. Mutta kun hän katsoi Hermania kasvoihin, alkoi sydän sykkiä niin rajusti, ettei hän saanutkaan kysytyksi.
Ei voinut ajatella hellempää isää ja aviomiestä kuin mitä Herman oli. Kesken kiireimpiä töitään hän saattoi tulla peuhaamaan poikainsa kanssa, kantoi pikku Hermania olallaan ja keikutteli Pojua ylös ja alas semmoista vauhtia, että tämä kirkui ja nauroi, vaikka päätä huimasi ja välistä vähän pelottikin. Leikki loppui tavallisesti siihen, että hän äkkiä heitti pojat ja sulki Ellin syliinsä.
Mutta silloin jo tuotiin pöytiä, tuolia ja muita tavaroita. Hän seisoi siinä neuvottomana, ei osannut käydä käsiksi mihinkään, joutui vaan aina muiden tielle. Etköhän menisi sinne lasten luokse siksi kun saamme täällä järjestykseen, sanoi Herman. Ja hänen täytyi lähteä ilman että sai Hermania sen enempää puhutella. Kadulla hänen edellään käveli miehiä. He tuntuivat keskustelevan tulipalosta.