Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 18. toukokuuta 2025
No, laulappas tuota, niin että minäkin kuulen, minäkin olen Nilsiästä! rehenteli vastatullut. Te olette yksiä kolloja kumpainenkin!
Kohiseva oli alussa kiivas ja raju, niinkuin vallaton poika, eikä kärsinyt esteitä tiellänsä. Kuin se kohtasi kiven, meni se kuohuen vihasta ja vieritti kiven pois tieltään; mutta kuin tuli kallio eteen, taistelivat kumpainenkin ylivallasta, ja usein voitti kallio. Mutta mitä kauemmalle Kohiseva ehti, sitä isommaksi se kasvoi; pienempiä puroja ja ojia laski vetensä siihen, ja niin tuli siitä joki.
Ampuihan kerran Marjalan Hermannilta Ronkaalasta sisarensa häistä palatessa Kitusenselälle hevosen, ihan suuren, lihavan, ja terveen mustan oriin, että kumpainenkin aisa pärskähti poikki, ja hevonen juoksevilta jaloiltaan roiskahti tiepuoleen eikä sen erän perään karvan juuri järähtänyt. Sepä ihmettä.
Poron pienen saanut oli hän lahjaksi taatoltansa. Kuinka kaunis olikaan hän pienessä pulkassansa! Lapin pieksut jalassa ja puuhkalakki päässä, näin hän hankia kiidätteli tuulessa, tuiskusäässä. Kaunista kaks he olivat, ei huomisesta huolleet. Ah, nyt ovat kumpainenkin kuopatut ja kuolleet! Itku äänen sortavi ja suru rinnan raastaa. Toki täytyy järjestään mun kaikki teille haastaa.
Katsoivat kuvastimehen; kuvan näkivät kumpainenkin itsestänsä, elon entismuistot otsillensa uurtunehet, surut sielunsilmäin. Koettivat kädellä vettä; iho värähti, valvahti pyhä vavistus sydänkammioissa, kulki verta kumpaisenkin kasvot kalventaen. Virkahteli valju impi: »Sydän minulla sykkyräksi sylkähtävi, kun ma tuumin tuonne syöksyä sylihin aallon syvän, pohjattoman.»
Ma silloin suoristausin käynnin ryhtiin taas tavalliseen, mutta mietteheni ne jäivät nöyriksi ja kuurupäiksi. Niin astuin, seuraellen mielelläni Oppaani askelia; kumpainenkin nyt näytti, kuinka nopsat olla voitiin. Hän mulle: »Tänne silmäs käännä! Hyvä voi olla taivaltasi keventämään, jos katsot maata kantapäittes alla.»
He kävivät tiluksia katsomassa taikka ratsastivat ympäri lähitienoilla taikka istuivat salissa, enimmiten ääneti, lausuen ainoastaan tarpeellisimpia ja tavallisimpia sanoja, vaan kuitenkin he tässä harvapuheisuudessaan kumpainenkin etsivät toistensa seuraa ja kaipasivat sitä.
Pimeys näytti laskeuneen yhä mustempana hänen ympärilleen ja jokainen valonsäde ijäksi kadonneen. Aikaa myöten molemmat ystävät vetäyntyivät toinen toisensa puoleen ja vaikka kumpainenkin alusta oli sulkeunut yksinäisyyteensä, samantunteisuuden voima kuitenkin saatti heidän yhteen. He puhuivat vähän taikka ei mitään.
Urier kohosi korkeutta kohden re'essään ja vaimot kohosivat niinikään, kumpainenkin omassa re'essään, porot vetivät heitä taivasta kohden. Mutta Urier huomasi, ettei hänen nuoren vaimonsa poro jaksanutkaan nousta ylöspäin, vaan reki alkoi laskeutua maata kohden. Urier kysyi syytä ja vaimo vastasi: "minä ompelin pukuuni nauhan, jonka olin ottanut lapsen kapalosta. Se vetää minua maata kohden.
sanansa nuo niin innostutti, että kapusin kaikin voimin jäljessänsä, sikskuin ma seisoin paasiparvekkeella. Istuimme tuohon kumpainenkin, kasvot päin itää, josta oli käynyt kulku; on usein ilo katsoa näät taakseen. Loin silmän ensin ala-äyrähille, ja sitten ylös, sekä ihmettelin, kun vasemmalta meihin paistoi Päivä.
Päivän Sana
Muut Etsivät