Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 14. heinäkuuta 2025
Johannes kauhistui sitä kadotuksen ja sisällisen mädätyksen kuilua, johon nuo kaksi hänen entistä hyvää toveriaan olivat syöksyneet. Samalla se rauhoitti häntä hänen oman sisällisen ihmisensä suhteen. Hän oli tottunut pitämään hyvin onnettomana itseään. Mutta noiden kahden rinnalla hän tunsi olevansa vielä aivan taruprinssi. Ja olevansa myöskin mitä onnellisimmassa avioliitossa.
Luultavaa on, että silloin taitavat insinöörit, valioveistäjät ja valiovalajat saivat käskyn käyttää heimon hyväksi tuota hyödytöntä kuilua.
Että hän, hän, Knut Holt, joka oli hänelle aivan outo, jonka puhetta hän oli kuunnellut toiselta puolen ylipääsemätöntä kuilua, että hän, joka edusti suurta, kaukaista, kirjavaa maailmanelämää, että tämä rakasti häntä, jolle hän nauroi, joka hänestä oli niin sanomattoman mitätön ja pikkukaupunkimainen aivanhan se oli, kuin joku olisi sanonut hänelle: sinä itse kuulut tähän suureen kaukaiseen, vaikket sinä sitä tiedä!
Puute oli käynyt vain tuntuvammaksi ja nythän olivat oikein pitkällä harppauksella hypähtäneet lähemmäksi sitä kuilua, jota kohti monet vuodet olivat varmasti kulkeneet, vaikka hitaasti, ja jostapäin pois pyrkivät peläten sitä kuin kauhua. Hän ei voinut nyt muuta kuin varmana pitää, että ennen pitkää joutuu Nikkilän emäntä miehineen huutolaisiksi. Ja tuntui niin somalta emännän puhe ja usko.
Maanjäristyksen kautta oli aukko syntynyt forum'iin, joka oli aukea paikka, jossa enimmät Ruomalaisten yleiset toimitukset tapahtuivat, ja turhaan koetettiin täyttää ammottavaa kuilua. Kansa pelkäsi maanalaisia jumalia, jotka ehkä syvyydessä valmistivat hävityksen kauhistusta, ja sentähden kysyttiin papeilta mikä olisi tehtävänä.
Jo oikealta kuulin vetten kuohun allamme ukkosena jymisevän; kumarsin päätä sinne katsoaksein. Pelästyin kuilua nyt kaksin verroin, tulia näin ja valitusta kuulin, vavisten ojentausin taas ma taapäin. Näin sitten mit' en ollut ennen nähnyt kuink' alas kaartein kuljettiin ja eri tahoilta kuinka näkyi suuret kauhut.
Kuolleiks teitä en kutsua voi, oi vainajat, veljet, hiljaiset asujat, peitetyt helmahan maan. Ah, eläviks yli muiden, vainajat, teitä ma kutsun, en välillämme ma nää kuilua kuoleman yön, nään teon suuren vain, joka päitänne kalpeita kruunaa valkeuteen elämän, kirkkauteen elämän. Varjoja oomme me vain, tosi on vain siellä miss' ootte, kaukana meistä ja, ah, niin liki, niin liki myös.
Jo oikealta kuulin vetten kuohun allamme ukkosena jymisevän; kumarsin päätä sinne katsoaksein. Pelästyin kuilua nyt kaksin verroin, tulia näin ja valitusta kuulin, vavisten ojentausin taas ma taapäin. Näin sitten mit' en ollut ennen nähnyt kuink' alas kaartein kuljettiin ja eri tahoilta kuinka näkyi suuret kauhut.
Päivän Sana
Muut Etsivät