Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 4. kesäkuuta 2025
Antti parka joutui nyt koetuksen alle. Koko hänen entinen elämänsä kaikkine wastoinkäymisineen ilmestyi selwänä kuwana hänen silmiensä eteen. Hänellä ei ollut enään mitään maailmassa, mihin hän olisi woinut toiwonsa ja luottamuksensa panna. Kaikki hänen toiweensa ja pyrintönsä oliwat pettäneet, eikä ollut enään mitään olemassa, minkä eduksi hän olisi taistellut, paitsi äitiänsä ja kirjallista työtänsä. Sallimus ja koko maailma oli kääntänyt hänelle selkänsä, eikä tarjonnut lepoa eikä lohdutusta missään hänen rikkirunnellulle sielullensa. Kaikkien hylkäämänä tunsi hän itsensä olewan niin kuin oljen korren, joka on heitetty hyrskyäwälle merenselälle ja jonka hirmuinen hyöky wiimein wiskaa aukealle kallioiselle karille, josta ei ole enään minkäänlaista toiwoa pois päästä. Tällä karilla tunsi hän nyt olewansa, ikäänkuin wihittynä yksinäisyydessä, kaikkien hylkäämänä ja unhottamana, woittamattomien wastuksien ja esteiden wuoksi riutumaan ja nääntymään.
Siinä silmänräpäyksessä kuin aikoivat lähteä liikkeelle uudelleen, kuulivat he siipien suhinaa ja näkivät metsän avonaisen paikan reunassa joukon suuria höyhenillä varustettuja olentoja, jotka tallustelivat aivan rauhassa toinen toisensa perästä taivuttaen kaulojansa nielläkseen jonkun hyönteisen tai noukaistakseen heinän korren.
"Tehkäämme niin," vastasi Synnöve ja pysähtyi. Siinä paikassa ei ollut marjoja, joita ottamaan hän olisi voinut kumartua, sen oli Thorbjörn kyllä merkille pannut; mutta Synnöve oli saanut pitkän korren, johon hän nyt pujotteli marjoja. "Tänään elävästi juohtui mieleeni ne ajat, jolloin me kävimme rippikoulua," alkoi Thorbjörn. "En minäkään voinut olla niitä muistelematta," vastasi Synnöve.
Hän istui niin näin hevosen selässä, edes takaisin huojuen, eikä hallinnut kummallakaan kädellänsä ratsuaan; vaan se käydä kömpelöitsi hiljakseen pää maassa, pitkällä hännällään molemmin puolin huiskien ja hampaillaan hapuillen, missä heinän korren keksi.
Sen kantapäillä kulki harmaja halla, tuo öisen poudan ainainen seuralainen, joka hyiseen peitteesensä osaa kietoa jokaisen kasvavan kukan ja korren paljoa tarkemmin kuin äiti hennon lapsensa voi kapaloida. Sen vuoksi seisoivatkin kaikki tähkäpäät seuraavana aamuna auringon noustessa jäykkinä, vakavina, kuni valkoiseen pansariin puetut soturit, joiden haarniskat heijastavat valon säteitä.
Into uusi sydämiin nyt syttyi, pelko poistui, hänet tunsi kaikki, hänen kanssaan miekan melskehesen riensimme kuin ruovikkohon myrsky. Katso kirkkoon päin kuin pitkin tietä vihollist' on kaatuna kuin kortta korren viereen niittomiehen tiellä; siin' on ura sankarin, ma häntä silmin seurasin, kun jalka petti, kuolossakin aatos häntä seuraa." Lausui näin, ja silmä hiljaa sammui.
"Niin, silloin parahiten huomaa, kenellä meissä on suurin valta," virkkoi edellinen selkeällä äänellä ja astui vakaana toisen vieressä. Ei Synnöve enää marjoja poiminut. "Tahdotkos nämä?" kysyi hän ja ojensi Thorbjörn'ille korren. "Kiitos!" sanoi hän ja piteli kättä, joka korren tarjoi. "Onhan siis paras, että asia jää entiselleen," tiedusteli Thorbjörn, ja äänensä kävi hieman epävakaiseksi.
Ja ikävän harmaaksi paistoi iltapäivän aurinko kuivuneen nurmen ja sen läpi hohtavan kallion. Edvard ajatteli: »Jos tässäkin olin väärässä, niin en enää ikinä parannu. Kaikki on siis ollut turhaa!» Vielä vähä aikaa, ja Edvardin kasvoille nousi ivahymy. Hän viskasi korren pois, kääntyi päin kartanoa, pyyhkäsi käsillään kasvojansa niinkuin unta karkottaakseen, ja läksi sitten vihellellen takasin.
Hän oli kumminkin aviottomasta yhteydestä, eikä missään tapauksessa pääsisi taivaan valtakuntaan... Gunhild otti neulan rinnastaan, pisti sillä pikku sormeaan, otti virsikirjansa esille ja repäisi irti tuon valkoisen lehden alusta, jossa hänen nimensä oli ja vuosiluku, jolloin hän tähän syntiseen maailmaan tuli ... hän värisi, veti suutansa hymyyn ja istahti; otti hienon korren ja töhri pitkillä, epäselvillä kirjaimilla: "Minä annan sinulle, Lucifer, esikoiseni, kun hän on täyttänyt kahdeksantoista vuotta, jos minua autat tahtoni perille.
Ja kaikki uhkaukset olisivat taas olleet kuin kömpelö polkaisu hienon korren päälle. Hän oli sileältä maantieltä poikennut arvattavasti jollekin oikopolulle, koska mättäistä, kivistä ja kannoista ei tahtonut loppua tulla. Jätin kaikki sattuman varalle, en ehtinyt kankeita jalkojani sovitella, asettelin umpimähkään.
Päivän Sana
Muut Etsivät