Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 20. kesäkuuta 2025
Tätä kertomusta alotin kaksi vuotta hääpäiväni jälkeen. Kätkyt seisoi kirjoituspöytäni vieressä ja tyynyjen välissä nukkui pieni olento minun kaunis vaaleaverinen esikoiseni. Tälle pienelle ihmeelle, jota minun alinomaa täytyi katsella, tahdoin kirjoittaa elämäni vaiheet.
Leivonen livertää jälleen maan ylösnousemislaulua; kevätaurinko lähettää lämmittävät säteensä huoneeseni ja nurmi jo vihantaa lemmikkini, esikoiseni haudalla. Ja minä... Herra, sinä joka lyöt, Herra, sinä joka parannat, sinua minä ylistän! Sillä kaikki lähettämäsi suru on hyvä, jos vaan kärsivällisesti ja nöyrästi otamme vastaan.
Samana vuonna juuri esikoiseni näki päivän valon, ja kaunis poikani anasti rakkauteni ja ajatukseni niin, että Ernst oli vähällä tulla siitä kateelliseksi. Kuinka usein hiivinkään öisin katselemaan häntä, kun hän nukkui. Hän oli vilkas, levoton lapsi; minä sen vuoksi erityisesti nautin nähdessäni hänen siinä uinailevan; ja miten ihmeen ihana hän oli nukkuessaan!
Mutta kun hetki yhä lähestyi, kun huomasin että sen täytyy tapahtua silloin kaikki minussa pimeni. Mutta viimeisenä yönä oi! se oli ihmeellinen yö silloin tapahtui minussa muutos. Tiedäppäs, Cecilia, minä olen laulanut esikoiseni kuolinvuoteella iloisesti, oikein riemuisasti! Nyt en enää sitä käsitä.
"Niin kyllä," myönsi kirkkoherra puolisonsa puheesen; "mutta meidän pitää pyytämän näitä läsnäolijoita neuvomaan, mihin ovat kätkettynä minun onnettomat esikoiseni." Koko seurue meni hautausmaahan, ja päästyänsä sen Tarhia-järven puoleiselle laidalle, sanoi pappilan kesti-Heikki: "Tässä on nyt se paikka." Kirkkoherra otti lakin päästään ja teki siunauksen.
Niin, kaikki elämässämme on hyvää, jos vaan elämme päivämme Jumalanpelossa. Mutta tuona synkkänä talvihetkenä, silloin oli sydämmeni usein pimitetty ja kapinallinen. Oi Cecilia! *En suonut hänen* kuolevan. Hän oli ainoa poikani, esikoiseni.
Kun vihdoin sangen suurella vaivalla, useiden turhaan menneiden kokeiden perästä, sain toivomani ilokalun niin valmiiksi, että se oli vain kieliä vailla, uskalsin iloni hurmeessa tuoda kalliin esikoiseni, isäni poissa ollessa, äitini näkyviin. Asetin sen kunniapaikalle, tuvan peräseinällä olevaan naulaan. Vaan samassa saapui isäni kotia.
Hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli syypää vanhuksen äkkinäiseen kuolemaan. Pian haihtuivat kuitenkin nämä ikävät ajatukset, kun hän tupaan astuttuaan, näki lapsensa, oman poikansa olkivuoteella potkivan. Hänen riemunsa oli ääretön. "Tämä on siis minun poikani, minun esikoiseni!" huudahti hän useita kertoja.
Pikku pojastanne? Ai, anteeksi, rakas äiti, se on, kuten Jalmari sanoo, minun omituinen päähän-pistoni, että esikoiseni on poika, mutta minä olen siitä niin varmasti vakuutettu, että täällä kotona erehdyn sanomaan sitä myötään. Sen täytyy olla poika. Niin olet vielä lapsellinen kuin ennenkin, Elise. Poika tai tyttö, meille vanhoille on pienokainen yhtä rakas. Niinhän se kyllä on.
Meille tulee pienokaistemme kotiopettajaksi eräs filosofian kandidaatti Jakob Jacobi. Kesäaikana hänen tulee ottaa huostaansa huimapää poikani ja opettaa hänen sisarillensa kirjoitusta, piirustusta ja laskentoa; syksyllä hänen pitää viedä esikoiseni äidin kodista suureen kasvatuslaitokseen. Minä pelkään tätä uutta perheenjäsentä; hänestä voi tulla pahakin rauhanhäiritsijä, ellei hän ole sopiva.
Päivän Sana
Muut Etsivät