Eräskin sanoi minulle seuraavat kovat sanat: "Kuinka teillä on otsaa istua levollisena täällä, kun sellainen vaara uhkaa kaupunkiamme!"

"Häntä tietysti ... tuota jumalallista ... 'divaa', joka kunnioittaa pikku kaupunkiamme kauneudellaan", vastasi toinen upseereista, nauraen hänkin. "Mitä divaa? En ole kuullut sellaisesta puhuttavan", intti Bengt. "Tyhmyyksiä!" lausui nyt Åke ja heitti molempiin luutnantteihin harmistuneen katseen.

Suojele nyt onnetonta kaupunkiamme! SVEN. lähden tiedustelemaan! ANTEEO S. Vaan älä viivy kau'an! SVEN. En. Tarpeelliset tiedot saatuani riennän taas kohta tänne teitä suojelemaan. ANTEBO. S. Tanskalaiset! Voi kuinka petyin rauhan toiveissani! Viides kohtaus. Antero Suurpää, Barbro ja Ebba. EBBA. Oi rakas isäni! Sano miksi tämä hirmuittava meteli? BARBRO. Taivaan Jumala!

ANTBEO S. En varmaan itsekään tiedä syytä siihen, mutta arvelukseni mukaan ovat Tanskalaiset kavalasti ryntäytyneet kaupunkiamme ryöstämään! EBBA. Haa! Tanskalaiset! ANTERO S. Niin, Ebba nämät julmat verivihollisemme! EBBA. Verivihollisemme! Kuudes kohtaus. Edelliset ja Sven Suurpää, myöhemmin Josua ja vielä myöhemmin Tanskalaisia sotureita. SVEN. Kirous ja perikato!

Ja suojelkoon Herra Jumala sekä Pyhä Johannes meidän kaunista kaupunkiamme!" "Totta ette nyt enää kummeksine, kuninkaallinen herra", jatkoi Douglas, "että minä, niin pian kuin kotikappalaiseni oli minulle tämän hävyttömän liuskan sisällyksen lukenut, käskin yhden knaappini repiä alas voitonmerkin, joka on niin häpäiseväinen Skotlannin ritaristolle ja aatelistolle.

Tämä antoikin aiheen ranskalaiselle kirjailijalle Léouzon le Duc'ille kuvauksessaan Suomesta kutsua pientä kaupunkiamme kiittelevin sanoin »pikku Parisiksi» ja »Pohjolan Parisiksi» meidän kermapiirissämme vallitsevan seurustelusävyn johdosta.

Tulkaa pois, hyvät naapurit, tämä on kipeästi kylmä me olemme vahtineet ja vartioineet kaupunkiamme niinkuin aika-miehet, ja meidän seppä-veitikkamme on meitä sortamaan halullisille antanut varoituksen, joka hyvin on kahdenkymmenen kuninkaallisen julistuksen arvoinen.

"Yhden kerran vaan", vastasi Simo, "kun Eteläläiset meidän kaunista kaupunkiamme piirittivät. Minua käskettiin puolustukseen osaa-ottamaan, niinkuin olin velvollinen kaikkein muitten ammattilaisten tavalla, joiden tulee kaupunkiansa vahtia ja varjella". "Ja miltä tuntui teistä silloin?" kysyi nuori päällikkö. "Mitä se tähän nykyiseen asiaan kuuluu?" kysyi Simo jollakin kummastuksella.

Ja niin jäätiin elämään vielä sittenkin, kun aikakausi muualla maailmassa teki ruttoa käännettä, kun murroksia tapahtui niin aineellisessa kuin aatteellisessakin elämässä ja niistä joku kaukainen humu rupesi kuulumaan pieneen rannikkokaupunkiinkin. Mitäpä se meihin kuuluu, arvelivat kaupunkilaiset, me eletään täällä ennallaan omassa rauhassamme, eihän tuo kaikki meidän kaupunkiamme koske.

Me tunnustamme sen vuoksi vain Matasuntan goottien ja italialaisten hallitsijattareksi. Vain kuningatar Matasuntalle avaamme nämä vahvat portit. Kaikkia muita vastaan puolustamme kaupunkiamme viimeiseen saakka." "Hurjat", sanoi kreivi Teja. "Käsittämätöntä", sanoi Hildebad. Mutta Hildebrand taittoi pergamentin kokoon ja sanoi: "Minä käsitän sen hyvin.