Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 4. heinäkuuta 2025
Johannes nyykäytti päätään hänelle ikäänkuin olisi ymmärtänyt, vaikka hän itse asiassa ei ymmärtänyt mitään ja kaikki oli vain sumua ja sekasortoa hänen aivoissaan. Liisa matkusti vielä samana iltana Muttilan kanssa. Mutta vielä ennen matkaansa hän viimeisen kerran vietteli Johanneksen.
Kummastellen näki Avojalka Johanneksen ilomielin katselevan hänen kirjoitusvihkoaan ja kuuli hänen lausuvan: "Tuon vien äidilleni, sitä hän aavistelikin; ei vielä maailmasta ihmeitä puutu". Avojalka ei sen enempää sitä tiedustellut. Ihmettähän oli kaikki, mitä hänelle tapahtui!
Jos hän ne olisi äkkiä aukaissut ja Johannes niistä nähnyt saman aran, pelästyneen ja armoa anovan katseen kuin kerran Köpenhaminan asemasillalla hänestä erotessaan, silloin olisi Johanneksen hukka perinyt. Silloin olisi maailman loppu tullut! Eihän olisi voinut kestää sellaista katsetta.
Hän oli yhtäkkiä päässyt Johanneksen ajatuksen perille ja ymmärtänyt nuo Johanneksen "kaksi tietä", ymmärtänyt aivan niinkuin se olisi ollut hänen oma ajatuksensa, jota hän olisi ennen itsekin ajatellut, vaikkei koskaan ollutkaan.
Sillä Johannes ei suinkaan yksin kärsinyt. Hän uskoi aivan varmasti, että Liisa kärsi yhtä paljon kuin hänkin, vaikka tämä osoitti sen vain itkullaan, katseillaan ja koko käytöksellään eikä sanoilla, joihin Johanneksen useimmin täytyi turvautua. Mutta juuri tuo Liisan äänetön tapa kärsiä vaikutti mitä tuskallisemmin Johannekseen. Hän tuli siitä aivan hulluksi.
Ja Henrik huomasi, että Alina pani äkkiä kätensä pois Johanneksen kaulalta ja että he luultavasti olivat suudelleet toisiansa. Henrik tahtoi ensin vetäytyä takaisin, mutta sekään ei enää oikein sopinut. Silloin hän sanoi: Voi, voi, tulkaa nyt kuuntelemaan, mamma soittaa niin mainioita vanhanaikaisia kappaleita, teidän pitää tulla. Mennään vaan, sanoi Alina ja otti Johannesta kainalosta.
Johanneksen siunaus voimaa ja onnea hänelle, joka orpojen puolesta on taisteleva". "Sitten julistan tämän kentän lailliseksi taistelutarhaksi", lausui valtiomarski ääneensä. "
«Etkö sinä huoli minun nukistani?« kysyi Maria itkusilmin, ja majuri, joka näki Johanneksen mielittelevän nukkea, ei saattanut enää kieltää. Mutta kun ei Maria saanut seurata Johannesta, täytyi tämän luvata seuraavana päivänä tulla takaisin noutamaan loput.
Kentiesi voisi Johannes unhottaa Marian ja rakastua häneen, Annaan. Mutta toiselta puolen: Kuinka sanomattoman suuri olisi Johanneksen kaipaus; kuinka suuri hänen onnettomuutensa; kuinka vähäinen hänen onnensa toista rakastaessaan, hänen, joka sydämensä koko innolla oli Mariaa rakastanut; kuinka onneton Johanneksen elämä hänen äskeisen onnellisuutensa rinnalla!
"Minkä käskyn?" kysyi Saulus puoleksi vastenmielisesti, puoleksi sen kaipuun pakoittamana, jota hän tunsi kohdatessaan Johanneksen. "Että kaikkein on rakastettava toisiaan ... kaikkein ... rikkaan ja köyhän, herran ja orjan, ystävän ja vihollisen, kaikkein toisiaan hänessä ja hänen kauttansa!" kuiskasi Mirjam tyyneellä innostuksella. "Ah, veljeni, ennen hänen tuloaan ei ollut rakkaudenkäskyä!
Päivän Sana
Muut Etsivät