Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 3. lokakuuta 2025
"Ale sutta, Inga oabbasjam", "älä suutu, Inkeri siskoseni, anna nyt minun vielä katsella," pyysi hän nöyrästi. "Mitä sinä olet sanonut Lailalle?" kysyi Inkeri veljeltään, "nyt hän taas suuttuu ja rupee puhumaan Daroista." "Olen vaan sanonut, ett'en myö hänelle raamattua." "
Isä kyllä aina sanoi: 'köyhyys kestää, rikkaus haihtuu, vaan en luullut sen niin pian ja äkkiä tapahtuvan ... ja te kun olette niin hyvä!" Inkeri nyyhki. "Vaan en kuitenkaan teitä jätä, sitä en voi; minä olen nuori ja vahva, minä tahdon teidän edestänne raataa ja työtä tehdä." "Kiitos, uskollinen pikku Inkeri! Onnettomuudessa oppii tuntemaan oikeat ystävänsä.
Hänen seuralaisensa silmäilivät uteliaina ympärinsä, ja kartanonvouti huomautti: Tehän näytte olevan muuttotouhussa, Inkeri. Niinpä todellakin, tuhat vieköön, sanoi nimismies mulkoillen silmiänsä, minä tunnen jotain uhkaavaa ilmassa. Mepä tulimme tosiaankin kreivin aikaan. Minnekkä matka, Inkeri? Hm, kaiketi olette tekin tuntenut jotain uhkaavaa ilmassa?... No, ettekö te saa suutanne auki?
Metsä oli yhdeltä puolen niin lähellä mökkiä, että muutamalla askelella pääsi piileymään sen pimeään helmaan. Tietäen mitenkä taikauskoista kansaa pelotti lähestyä tätä paikkaa, olletikin illan pimettyä, ei Aadolf välittänyt asiasta sen enempää, vaan luuli, kuten todenmukaista olikin, että Inkeri oli nähnyt väärin.
Elli painautui lähemmäksi äitiään. Inkeri katseli tuijottavin silmin kamalaa kohtausta ... hän vei käden otsalleen ... hänen päätänsä tuntui huimaavan. Svenoniuksen virkakumppani oli heti tajuavinaan, mitä oli tekeillä. Ei ollut tavatonta, että protestanttiset papit 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla, samoin kuin Luther, näkivät paholaisen heitä vaanivan.
Eirikki vähä ritari Valhekirjat kannatteli, Valhekirjat kiiruhulta: »Lalmantis ou soissa voittu, Maahan pantu paineluissa». Inkeri ihana neito Väen vietiin vihin-tupahan, Väen kihlat annettihin, Väen ei vihille saatu, Eikä miehin, eikä miekoin, Eikä uljasten urosten, Eikä vaimoin valituitten, Eikä neitten kaunokaisten.
Hovin asukkaat olivat äsken syöneet päivällistä, ja palvelijat viipyivät vielä tuvassa. Inkeri seisoi vaateaitassa ja punnitsi puupuntarilla jauhoja Pölkkypuron Leenalle. Tämä oli kehrännyt saran loimia talon tarpeeksi ja sai jauhoissa palkkansa. Silloin kuului komentava ääni alakerrasta: Jyrki, kanna aseet ja matkalaukku minun huoneeseeni ja anna hevosille kauroja!
Mutta siinä tuokiossa lennähti ovi auki ... Inkeri ja Elli näyttäytyivät kynnyksellä. Inkeri oli kuullut poikansa äänen, äidinvaisto oli viisitoistavuotisesta erosta huolimatta tuntenut sen.
Vihdoin oltiin matkan perillä; pikku Inkeri ryömi esiin kalpeana ja surkean näköisenä, mutta kuitenkin iloisena että kaikki oli hyvin ja onnellisesti päättynyt. Margreta tahtoi mieluimmin mennä jalkaisin; ilma ja liike olisi häntä virkistävä. "Tämän kadun varrella me asumme," sanoi Villiam, ja hänen kasvoistaan loistava onni kuvastui myös hänen vaimossaan.
Hän, tuo ainoa, jolle antoi kerran lempensä nuoren hän, joka kanssaan sen kauas kantoi, viskas virroille elämän, luotaan kuin kukan turhan heitti, sitten sen syli aallon peitti, eikä Inkeri saanutkaan raukkaa konsana rakkauttaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät