Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 24. heinäkuuta 2025
"Ilse! Ilse!" huusin minä, mutta siinä seisoi hän jo ja koetti Heintzin avulla nostaa langennutta. Molemmat olivat pihan ovesta vartioineet ja pitäneet mummoa silmällä. Minä juoksin ulos ikkunasta. "Hän on kuollut!" kuiskasi Heintz, minun tultuani heidän luoksensa. Hän antoi nulosti raskaan ruumiin vaipua alas takaisin, sillä se hengettömänä oli sanomattoman painava.
Minä luulin Heintzin järjestävän ulkona pihalla kaikenlaisia kaluja, sillä välin kun Ilse vielä täydessä toimessa kiiruusti kävi edestakaisin, Se ei tosiaankaan ollut sopiva tilaisuus, mutta siitä huolimatta kysyin minä sitä, joka jo pitkän hetken oli ollut mielessäni: "Ilse, missä isäni nyt asuu?" Hän oli juuri mennä ohitseni pihalle.
Minä tartuin molemmin käsin Heintzin oikeaan käteen. "Tänne pihalle et voi jäädä seisomaan," lausuin. "Tule vaan sisälle minun kanssani. Ilse kyllä pian leppyy jälleen. Ja minun rakas mummokultani, hän antoi jo kohta sinulle anteeksi hän on nyt taivaassa." "Jumala tietää, kuinka minä surkuttelin vanhaa rouvaa," mumisi hän ja antoi kuin lapsi minun taluttaa itseään sisälle.
Ja kolmen vuodenajan olivat korvani ulottuneet juuri niin korkealle, että kuulin Heintzin vahvan sydämen sykkivän, enkä minä sen perästä ollut hituakaan kasvanut. Minä olin pieni olento ja siksi jäin; lapsen jaloilla täytyi minun vaeltaa elämän läpi ja se seikka riisti minulta, Heintzin käsityksen mukaan, luonnollisista ihmisistä kaiken oikeuden vanhentuakin vuosi vuodelta.
"Jalo kammariherra" seisoi siinä vallan ällistyneenä. Hänen pidentyneet kasvonsa huvittivat minua suuresti minä nauroin itsekseni, kuten aina Heintzin seurassa hämmästyneenä, kun olin lausunut jotakin odottamatonta. Neiti von Wildenspring oli, ruhtinattaren lausuessa viimeiset sanansa, nopeasti noussut seisomaan. Hän loi vihaisen silmäyksen iloisiin kasvoihini ja meni teepöydän tuo.
Sitten löi hän kädet yhteen pudistaaksensa hansikoistansa pölyn, mikä niihin kentiesi oli tarttunut. He jättivät Heintzin hyvästi ja menivät edelleen, jonka perästä vanha ystäväni äkkiä pisti onnettomat kengät suureen nuttunsa taskuun. Niitä seurasivat sukat, kun hän ne huomasi riippuvan puun oksalla; sitten läksi hän kiiruusti menemään Dierkhof'iin päin.
Minä riemuitsin ja kirkasin ilosta, sillä välin kun neiti Streit, sydäntä särkeväisesti nyyhkien ja horjuen astui sisälle. Niin tapahtui tuloni Dierkhof'iin, Heintzin sylissä, ja siitä hetkestäpä vasta voin sanoa elämäni alkaneen.
Minä tulin äkkiä onnelliseksi lapseksi, sillä välin kuin ihmiset surkutellen itkivät minua... Hei vaan! miten päivä päivältä Heintzin selässä lähdin hauskaa vauhtia aron yli! Ja siellä oli kaikkein yksinäisimmässä paikassa pikkuinen, matala olkikattoinen savimökki. Pitkän Heintzin täytyi syvästi kumartua päästäksensä sisälle ovesta: mutta sielläpä vasta kodikasta!
Minusta tuntui kuin olisin seisonut hehkuvien hiilien päällä; minä tunsin kuinka huuleni vapisivat ujoudesta ja tuskasta, ja silmäni olivat luodut maahan. Maailma muuttui silmissäni; kaikki ympäröivät minua. Herra, joka sillä välin oli astunut alas kukkulalta, työmiehet, kaikki tulivat sinne ja vieressäni näin Heintzin jättiläisen kokoiset jalkineet.
"Siitä ei tule mitään!" lausui Ilse pistäen kirjeen taskuunsa, "ylihuomenna lähdemme se on päätetty!" Hattu ja sakset putosivat käsistäni. "Lähdemme!" toistin minä ja ääneni tukehtui. "Lähdetkö sinä pois Heintzin kanssa?... Jätättekö minut ypö-yksin tänne Dierkhofiin?"
Päivän Sana
Muut Etsivät