Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 7. marraskuuta 2025
Saarnamies istui synkissä mietteissä. Hänestä tuntui, että kaikki se työ, jota hän oli Jumalan kunniaksi tehnyt, olikin ollut itsepetosta. Hän tarttui Iisakkia kaulaan ja puhui pakahtuvan sydämensä puhtaaksi. Heikin puolta hän oli pitänyt... Heikki oli häntä pyytänyt vaikuttamaan Iisakkiin. "Maallisen elämän... maallisen onnen vuoksi!"
Sinne pääsikin hän onnellisesti, mutta mikä hämmästys käsitti hänet sinne tullessansa. Liisaa ei ollutkaan, rakastettu oli poissa, wenäläiset oliwat hänet juuri wähää ennen Heikin tuloa wieneet wangittuna pois.
Heikki tunsi kevättulvan voimat ja arvasi soutaa kylliksi ylös, ettei kosken virta ulottunut puoleensa vetämään. "Koskimies se on tuo Heikki!" kehui Iisakki, kun näki Heikin veneen lähenevän Paloniemen rantaa. Mutta kun hän katsoi tytärtään silmiin, näki hän, että Hannan katse oli jääkylmä ja silmäin ilme melkein eloton.
Hän puhui päinvastoin Heikin kanssa aivan niinkuin Heikki olisi ollut täydellisesti oikeutettu matkustamaan Helsinkiin. He alkoivat kävellä edestakaisin väkijoukossa. Sitten Antti ehdotteli lasin punssia, ja he joivat.
Näin se oli jäänyt: Olli piti Heikkiä hyvin kehittymättömänä, puhui monista asioista niinkuin Heikki ei olisi niitä sinnepäinkään ymmärtänyt, joskus nauroi omissa ajatuksissaan, kun jotain sanoi, eikä seurustellut Heikin kanssa muuta kuin kotona ollessa. Mutta myöhemmin hän oli kumminkin yhä enemmän alkanut huomata Heikkiä.
Ikkunaverhot olivat alasvedettyinä, ja Maija askarteli hiljaa huoneen puolihämärässä. Vuoteesta kuului silloin heikko ääni: »Mitä kello on?» »Puoli kaksitoista.» Hitaastipa aika kului! Eevi painoi silmänsä umpeen ja nukahti. Hän oli vain hetkisen nukkunut, kun ovi hiljaa avautui. »Pastori! Herra siunatkoon, voi pastori kulta, kun tulitte!» Maija syleili nyyhkien Heikin polvia.
Oli niinkuin entinen toveruus olisi jälleen vironnut heidän suoniinsa. Kuinka toinen, kuinka paljoa sydämellisempi oli Antin ääni, kun hän kädellään pudistaen Heikkiä polvesta sanoi: No, Heikki, mitä sinulle nyt siis oikein kuuluu? Ja sitten Heikin puhuessa pani tavan takaa: hm hm . Ja alkoi sitten itse puhua.
Heikki ja Hanna rakastiwat toisiaan sydämestään. Waikkei Heikin matka ollut sen pitempi kuin likimmäiseen kaupunkiin, tuntui Hannasta kuitenkin sangen ikäwältä ja tukalalta, kun Heikki lähti pois. Siitä tuo pitkällinen haaweksiwa miehensä jälkeen katsominen. Mitäpä siinä oli. Heikki meni kuin menikin, ja hän tuli onnellisesti kaupunkiin.
Tuo nauru sattui Heikin korviin ja hänkin nauroi, vaikka sumuinen pilvi vastikään oli peittänyt hänen silmänsä valon ja puhjennut kirkkaasen kyyneleesen. Hän ei tiennyt nytkään syytä, ei nauruun, ei kyyneleesen. Amandan silmät olivat väliin olleet kääntyneet häneen päin, mutta näitä silmäilyksiä hän ei tiennyt.
Lähdemme porstuakamariin, siellä saamme wapaammin puhua", kuuli Heikki waimonsa äitiwanhallensa hiljaisesti sanowan. "Onko siinä nyt perää, kun ihmiset sanowat Heikin kaupunkimatkallaan maantien ojassa ajelehtineen awutoinna juowuksissa...? Woi hywä Jumala mihin minun lapseni piti joutua", sanoi muori itkua pusertaen kamariin tultuansa. "Rauhoittukaa nyt, äiti.
Päivän Sana
Muut Etsivät