United States or Curaçao ? Vote for the TOP Country of the Week !
Niin, Fredrika Bremer on todellakin Ruotsin kaikkein isän-maallisin kirjailiatar; Ruotsia, sen luontoa, kansaa ja kaikkea, mitä siellä jaloa, ihanaa ja hyvää löytyi, hän tulisimmalla rakkaudella suosi ja kohteli, hän uneksi sen onnesta ja teki työtä sen hyväksi.
Puolitoista vuotta sen perästä sai luutnantti Emilialta, toisin sanoen Fredrika Bengeliltä, kirjeen saksan kielellä, jonka hän heti käännätti itselleen ja jota hän sittemmin useamman kerran näytti meille. Siinä vilisi tavausvirheitä ja huutomerkkiä oli kosolta. Kirjeenkuoressa oli Breslaun postileima, ja sen sisällys oli melkein sanasta sanaan seuraava: "Kallis ja verraton Florestanini!
Fredrika oli suurikasvuinen, siisti tyttö, valkoinen palttinaesiliina edessään; hän niiasi hyvin sievästi ja selitti olevansa valmis käskyä noudattamaan, mutta hänen kohteliaisuutensa ilmoitti kuitenkin selvästi, että "tämä oli hänen osastonsa." ja kun hän aukasi kaapit ja ovet, muistui Margretalle mieleen vanha kuski kotona, kuinka tämä, kun hän lapsena oli pyytänyt saadakseen nähdä hänen taskukellonsa sisustaa, oli hampaittensa välissä mumissut "ainoastaan tämän kerran vaan."
Viimein huusi Fredrika: "Mutta Paavon pitää kertoman meille, kuinka hän kohtasi isän. Emmekö saa kuulla sitä, hyvä äiti?" "Käykäämme sisään kaikki", sanoi äiti. "Paavo tarvitsee vähän virkistystä. Me emme voi häntä kyllin kiittää. Hän on uskaltanut mennä hengen vaaraan edestämme". Paavo silmäili pikaisesti Amaliaa, mutta tämä ei katsonut ylös.
Fredrika oli nyt yhdeksän ajast'aikaa ollut minun kihlattuna morsiamenani. Hurskas, herttainen tyttö, mutta yhtä köyhä kuin minäkin. Hänen isänsä oli ollut hovineuvos, mutta oli tehnyt konkurssin ja pian sen jälkeen äkillisesti kuollut. Vanha äiti eli pienessä kaupungissa Puolan rajalla niukoissa oloissa. Hän oli liian köyhä, pitääksensä tytärtään luonaan.
"Fredrika parka!" sanoi äiti ja suuteli häntä. "Sinä et kuitenkaan voi ilahuttaa minua. Suokoon Jumala, ett'ei tämä olisi mikään paha aavistus, joka nyt hämmästyttää minua!" "Ei, ei! rakas äitini", lausui Amalia. "Minun luuloni on peräti toinen. Paavo tuo meille iloisen sanoman, sen saatte nähdä". Kuuromykkä teki pian useampia merkkejä, jotka Fredrika selitti: "Paavo soutaa kaikin voimin.
Minua hävettää, mutta nyt on filosofi ihan musertumaisillaan sen alle. Iloko, herra tohtori? kysäisi Fredrika kummastellen. Muistattehan, virkoin minä, muistattehan vielä sitä hetkeä, jolloin me Saussoucin puutarhassa ensi kertaa tunnustimme, kuinka rakkaita toisillemme olimme? Siitä on nyt yhdeksän vuotta. O Fredrika!
Näiden rivien kirjoittamiseen on antanut aihetta toivo, että nykyään elävälle sukupolvelle valmistettaisiin ilo omistaa Fredrika Runebergin muistolle kiitollinen ihailu ja rakkaus. Ihmisen elämä on niinkuin hiekkajyvänen miljoonien muiden joukossa. Kuinka helposti se unhottuu?
Fredrika, joka paraimmin ymmärsi hänen merkkipuhettansa, lausui: "Setä sanoo sen olevan Paavon, joka tulee veneessä". "Paavo"! huusivat kaikki ihastuksella.
Useimmin puhui Fredrik siitä, mitä silloin pitäisi tehdä, jos ei hän tulisi takaisin. Pieni lapseni, jota en kenties koskaan saa sydäntäni vasten painaa, minkä nimen se on saava? Fredrik tahi Fredrika. Ei, Martha on kauniimpi. Jos se on tyttö, niin anna hänelle se nimi, joka oli hänen kuolevan isänsä huulilla viimeisellä Fredrik, miksi puhut aina kuolemastasi? Kun tulet takaisin