Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 16. lokakuuta 2025
Vähät siitä, jos minä silloin lepäänkin haudassani enkä saa nähdä satoa, onhan tuhansia toisia, jotka iloitsevat kaikesta siitä jalosta ja hyvästä, joka silloin on ennättänyt kasvaa." Vähäistä myöhemmin hän kirjoitti Emilie Björksténille: "Mies on toiminut, nainen on kärsinyt. Aktiivi passiivi, kieliopillisia nimityksiä käyttääkseni.
Nyt on hänellä jäljellä ainoastaan hellyys, lämpö, levollisuus. Hellästi rakastetun sisarensa Amanda Langenskiöldin kuoleman kautta oli Emilie Björkstén nyt myös ensimmäisen kerran saanut kokea, miltä »todellinen suru» tuntuu.
Ack, men om en du fått, Grymme, så tar du två. Suuremmalla varmuudella voi siihen lukea runon »Den nekande». Se muodostaa ikäänkuin tekstikuvituksen johonkin niistä päiväkirjan sivuista, jotka kertovat, kuinka Emilie on empinyt, vaiennut, pyytänyt runoilijaa olemaan tulematta enää ja kuitenkin samalla ilmaissut, kuinka paljon hän tulisi tätä kaipaamaan, jollei hän tulisi: Vad din läpp var skön, Vad din mun var ljuv.
Emilie kuvaa itse tätä kohtausta. 24 p:nä syyskuuta merkitsee hän päiväkirjaansa: »Mitä enemmän vastustusta, sitä enemmän rakkautta, ja tätä ei ymmärretä. Vartioidaan niin tarkasti minua ja kaikkia minun askeleitani, tahdotaan niin paljon kuin suinkin estää meitä milloinkaan sattumasta yhteen; luullaan, että tämä sammuttaa sen tulen, joka hehkuu minussa.
Kun Emilie Björkstén tuli Porvooseen marraskuussa 1852, oli Runeberg muuttanut asumaan uuteen kotiinsa. Emilien kaipaus entiseen on niin voimakas, että hän eräänä päivänä lähtee tuohon vanhaan huoneistoon, jossa nyt asui muita. Päiväkirjassaan hän puhuu tästä »voyage sentimental'ista». Näissä samoissa huoneissa asui nyt muita, tuttaviani, joita myös kävin tervehtimässä verestääkseni muistojani.
Päiväkirjan sisällyksen voimme siis tavallaan katsoa saaneen runoilijan itsensä hyväksymisen. Meillä ei ole pienintäkään syytä epäillä, että Emilie Björkstén muistiinpanojensa myöhemmissä osissa olisi ollut vähemmän tunnontarkka, erittäinkin kun mistä olen jo huomauttanut kaikki, mikä esitetään runoilijan sanomaksi, vaikuttaa yllättävän todenmukaiselta.
Runoilija rauhoittaa häntä oitis, hymyillen hänen epäluuloisuudelleen, »ja nyt seurasi taas kokonainen sarja ihania hetkiä, mutta suru ja tuska väijyivät niiden alla», lisää Emilie. Hän uskoi runoilijaan eikä kuitenkaan uskonut.
Aika kulkee levotonta, oikullista kulkuaan ainaisessa taistelussa niitä kiusauksia vastaan, joita Emilie Björkstén tuntee täytyvänsä ja tahtovansa vastustaa.
Kun vanhemman sukupolven keskuudessa Emilie Björksténin ja Runebergin ystävyys on tullut puheenaineeksi, on kernaasti huomautettu, että ensinmainittu liikakiihoittuneine, jopa »hysteerisine» luonteenlaatuineen epäilemättä itselleen liioitteli tämän suhteen ja erikoisesti runoilijan tunteiden laatua.
Nyt oli hetki tullut antaa Emilie Björksténille kuolinisku. Hän ihmettelee itsekin sitä, että hän on voinut elää niiden päivien yli, jotka nyt seurasivat, kestää sen häväistyksen, sen likaisen panettelun, jonka alaiseksi hän joutui. Hän näki ovien sulkeutuvan edestään, ystävien kääntävän hänelle selkänsä, ja jokaista hänen askeltaan vartioitiin kuin rikollisen.
Päivän Sana
Muut Etsivät