Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 16. lokakuuta 2025
Siellä pilvissä jatkettiin sydämmen ja hengen sammumattomalla janolla sitä elämää, jolle todellisuus ei mitään jalansijaa suonut, ja siellä tämä iso muhkea rouva, joka kerran oli ollut hentonen, hoikka Thinka, unohtumatonta Aas-lemmittyänsä siirtyi yhdestä sankarisatamasta toiseen Emilie Carlénista Jamesiin, Walter Scottista Bulweriin, Alexander Dumasta Eugene Sues'iin.
Sen väkevän onnentunteen valtaamana, jollaista jokaisen suuren runoilijan täytyy tuntea kuolemattomia mestariteoksia luodessaan, oli Runeberg ollut yhtä vähän riippuvainen hänen kuin kenenkään muunkaan jokahetkisestä läsnäolosta. Mutta nyt kun Emilie taas risti hänen tiensä, heräsi hänen entinen hehkunsa eloon tulisempana kuin ennen, ja hän halusi jälleen aina pitää hänet vierellään.
Tehtäväkseni jää niinmuodoin vain historiallisesti täyttää puitteet sekä liittää tekstiin muutamia reunamuistutuksia. Emilie Björksténiä pitivät hänen monien oivallisten ominaisuuksiensa vuoksi suuressa arvossa ne, jotka tunsivat hänet läheltä eivätkä kuitenkaan olleet sokeita hänen heikkouksilleen.
Hän liikkui yhä harvemmin ulkona seuroissa, mutta kotona hänen luonansa piti Emilien olla muiden mukana. Hän pyysi tätä tulemaan. Emilie ei tahtonut. Hän oli mustasukkainen hänen kuuluisuudelleen, niille kunnianosoituksille, joita tulvi hänelle joka taholta, ihmisille, jotka kiistelivät hänen seurastaan, sille ihailulle, jota naiset hänelle suitsuttivat. Hän sanoi sen runoilijalle.
Olihan hänellä hänet, »mitä hän siis tekisi muilla?» Hän johti kaikkia hänen tekojaan, kaikkia hänen askeleitaan, ja Emilie mukautui hänen toivomuksiinsa sokaistuna, lumottuna. Hän oli tullut Emilie Björksténiä vastaan kadulla, mutta tämä oli ollut toisten seurassa eikä ollut lainkaan ollut näkevinään häntä.
Lisäksi tuli, että Emilie alusta alkaen pidättymättä sekä ilmitoi ihailunsa runoilijaa kohtaan että myöskin ihastuneena antautui siihen tehtävään runoilijan »flammojen» luvun lisäämiseksi, jolla tämä näytti haluavan häntä kunnioittaa.
Eräänä päivänä Runeberg pyysi häntä sanomaan itseään sinuksi, »sillä emme me nyttemmin enää voi nimittää toisiamme muulla tavoin», oli hän lisännyt. »Ei, ei, sitä en tee koskaan!» huudahti Emilie. »Hän pyysi minua vain yrittämään; hän pyysi, että kolme kertaa sanoisin sinä, sinä, sinä! Mutta hän ei saanut minua sitä tekemään.» Ei vielä sillä kertaa.
No niin, parempi, koska ei voi olla toisin, mutta väärin se ainakin on, hyvin, hyvin väärin!» Runebergin, joka oli voimakas ja jolla oli valta, ei tarvinnut pelätä kavaltavansa tunteitaan. Emilie oli epätoivoinen ja autuas. Hän seurasi runoilijaa kuin koira herraansa, pelokkaana ja huumautuneena.
Tarvitsiko Runebergin missään suhteessa pelätä ihmisten puheita? Hän oli yläpuolella syytöksien, ja Emilie Björkstén tahtoi, että hän olisikin sitä.
On täysi kevät, ja päivät alkavat yhä kiivaampaa vauhtia painua kesää kohti, jonka piti tuoda mukanaan tuo pelätty ero. Eräänä kaihoisan kauniina kesäkuun iltana Emilie istuu ruohomatolla syreenien alla Runebergin vieressä. Narsissit ja kevätesikot kukkivat heidän ympärillään, ja he puhelevat tunteistaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät