Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 18. heinäkuuta 2025
Temppelin varjosta tuli nopeasti esille mies. Tämä oli Dolios, joka antoi hänelle merkin silmäillen varovasti ympärilleen. Nopeasti ruhtinatar meni hänen luokseen ja seurasi häntä kulman ympäri. Siellä oli Cassiodoruksen tuttu gallialainen matkavaunu, mukava ja siro carruca, jonka kaikilla neljällä sivulla oli hienoilla puuveistoksilla koristetut, syrjälle vedettävät ristikkoluukut.
Vaunujen oikealla puolella oli matala kalastajamaja melkein kokonaan tiheän, pitkän kaislan peitossa, jonka läpi aamutuuli huokaillen puhalsi ja heilutti korsien huojuvia päitä. Merkillistä! Hänestä tuntui, että ne varoittivat häntä ja viittasivat häntä poistumaan niiden takana olevan järven tienoilta. Dolios oli mennyt majaan.
Hän ei avannut niitä edes silloinkaan, kun ruhtinatar astui vaapperaan venheeseen ja istuutui sen keskelle saranatuolille. Dolios meni venheen keulaan ja tarttui airoihin. Orjat jäivät vaunun luo. "Dolios", huudahti Amalasunta huolissaan. "Nyt on hyvin pimeä vielä. Osaako vanhus ohjata tällaisessa sumussa, kun rannoilla ei ole edes tulia?" "Valo ei häntä hyödyttäisi, kuningatar. Hän on sokea."
"Tämä saari on minun, talo on minun siitä tulee hautasi . Dolios ja kaikki Cassiodoruksen orjat ovat minun, ostin heidät kahdeksan päivää sitten. "Olen houkutellut sinut tänne. Olen hiipinyt tänne jäljessäsi kuin varjo. Pitkät päivät ja pitkät yöt olen hautonut palavaa vihaa povessani. Nyt saan täydellisesti sinulle kostaa. "Tuntikausia tahdon hekumoida kuolemantuskallasi.
Kun hän palasi holvista ja poikkesi erääseen pimeähköön holvikäytävään, ilmestyi äkkiä eräästä seinäkomerosta mies orjanpuvussa hän luuli usein ennenkin nähneensä nuo kasvot pisti hänen käteensä pienen vahataulun ja katosi. Hän tunsi heti Cassiodoruksen käsialan . Hän arvasi myöskin heti, kuka kirjeentuoja oli. Se oli Dolios, hänen uskollisen ministerinsä kirjuriorja.
Hänen henkeään salpasi, hän luuli kuulevansa kuisketta. Hän jännitti aistimiaan nähdäkseen ja kuullakseen. Taas kuului kuiskaus: "Ei, ei; ei vielä." Niin hän luuli kuulleensa. Hän nousi hiljaa, toinen näytti tekevän samalla tavalla. Selvästi kuului teräksen kilahdus kiveen. Hän huusi kauhuissaan: "Dolios! Valoa! Apua! Valoa!"
Kolmasti tai neljästi päivässä vaihdettiin vaunu- ja ratsuhevosia, joten peninkulma toisensa perästä mentiin kuin lentäen. Huolellisesti Dolios vartioi haltuunsa uskottua ruhtinatarta. Paljain miekoin hän suojeli vaunun ovea sillä aikaa, kun hänen seuralaisensa nauttivat pysähdyspaikoissa ruokaa ja juomaa.
Minne minä menen? Täällä ei ole taloa, ei puuta eikä minkäännäköistä suojaa sadetta ja myrskyä vastaan. Minä jään vaunuun." "Pyörä on otettava pois. Tuolla hautapatsaan luona saat suojaa." Pelosta vapisten totteli Amalasunta ja meni huiskin haiskin olevien kivilohkareiden yli oikealle puolen tietä, missä maantienojan toisella puolen häämöitti pimeästä hautapatsas. Dolios auttoi hänet ojan yli.
Silloin kuului heidän takaansa tieltä hevosen hirnumista. "Se on ratsastaja, joka suojaa meitä takaa päin mahdollisesti tulevilta hyökkäyksiltä. Tule." Hän johti hänet kostean ruohon läpi kukkulalle, jolla hautapatsas sijaitsi. Päästyään ylös Amalasunta istuutui erään sarkofagin leveälle kivelle. Dolios katosi äkkiä pimeään. Turhaan hän huusi häntä takaisin.
"Olen baltien palvelija ja olin Marikin seuralainen, mutta olin yhtä viaton kuin isäntäni, maanpakoon ajettu Alarik. "Kirous amelungeille!" huusi, hän nykäisten kiukkuisesti peräsintä. "Vaiti, vanhus", sanoi Dolios. "Miksi en saisi tänään sanoa sitä, mitä olen hokenut joka aironvedolla kahdenkymmenen vuoden aikana. Se on tahtisanani. Kirous amelungeille."
Päivän Sana
Muut Etsivät