United States or Ireland ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hänen vieressään istui nauravia nais- ja miesylioppilaita valkoiset lakit päässä. Hän olisi tahtonut yhtyä heidän vapaaseen pakinaansa. Mutta hänhän kantoi sortajan univormua ja puhui vierasta kieltä. Eräs naisylioppilas katseli sivultapäin häntä ja kohdisti häneen vihaisen ja halveksivan silmäyksen. Se viilsi Arkadj Petrovitsjin mieltä kuin neulan pistos, veri kuohahti.
Ohikulkevat muut, myöskin suomalaiset, matkustavaiset osoittivat selvemmin halveksumistaan. Päästyään huoneeseensa Arkadj Petrovitsj Jemeljenoff viskasi päältään pukunsa, peseytyi ja vaipui uneen. Hän olikin viime viikot valvonut paljon. Koulututkinnot Mihailoffskin tykistökoulussa oli hän suorittanut loistolla. Siihen hän oli hieman ponnistanut. Hänen isänsä oli everstiluutnantti.
Miten tuo tyttö tiesi, millainen hän oli. Se viha oli ennakkoluuloa, mutta – ei ihme, – olihan Bobrikoff ja kumppanit saattaneet venäläisen upseerin puvun oikeutetun vihan ja halveksumisen alaiseksi. Arkadj Petrovitsj painoi katseensa lautaseensa alkaen syödä raikasta, hyvää aamiaista. Sen hän havaitsi, että ruoka Suomessa oli parempaa ja halvempaa, kuin Pietarissa. Oli sekin ilahduttavaa.
Menisikö kävelemään? Tuskinpa kannattaisi mennä, muualle kuin syömään. Arkadj Petrovitsj ei ollut vielä vieraantunut tykistökoulun ankarasta kurista. Ollen varaton ja umpimielisempi kuin muut, oli hän ottanut hyvin vähän osaa juominkeihin loma-aikoina. Ne hän oli viettänyt Sisä-Venäjän hiljaisuudessa ja yksitoikkoisuudessa sukulaistensa maatiloilla.
Vanhemmilla oli kyllä palkka ja aatelisasema, mutta se ei riittänyt ylen pitkälle. Arkadjin täytyi ajatella, että hänen oli kunnostautuminen koulussa noustakseen äkkiä arvossa. Se oli ollut äidin viimeinen sana. Ole kunnollinen upseeri! Arkadj Petrovitsh oli ollut hyvä poika. Hän oli kovin hyvin kasvatettu, sen arvostelun antoi hänestä hänen kuolemansa jälkeen taantumuksellisinkin upseeri.
Vapauteen, valoon! Veriseen, jaloon taisteluun käykää, te raatajat maan. Arkadj Petrovitsj odottaa turhaan ystävänsä paluuta, Kuninkaansaarelle. Roistot ovat vielä kerran voittaneet. Nyt alkaa ammunta niin helvetillinen kuin minkä ainoastaan Belzebubin sikiöt voivat hornan kuiluista syöstä. "Slava" ampuu yhtämittaa. Santahaminasta ammutaan herkeämättä.
Kappeli oli täynnään yleisöä, suomalaisia naisineen, venäläisiä upseereita naisineen, ehkä muitakin kansalaisuuksia. Arkadj Petrovitsj teki havaintojaan. Rotuero venäläisten ja suomalaisten välillä oli voittamaton. Suomalaiset elivät niinkuin venäläisiä ei olisi olemassakaan. Suomalainen nainen ei koskaan katsahtanut venäläiseen. Arkadj Petrovitsj katseli suomalaisia.
Kaksi silmiinpistävästi puettua, sminkattua naista istui hieman loitompana, tähystellen Arkadj Petrovitsjia. Se nostatti suuttumuksen punan nuoren luutnantin poskille. Tuollaisetko naiset vain tähystelivät venäläisiä miehiä Suomessa?! Iltapäivällä Arkadj Petrovitsj kulki pienellä laivalla Viaporin linnoitukseen, ilmoittautuakseen rykmenttinsä päällikölle. Ilma oli kuulakkaan kirkas.
Vilahdukselta Arkadj Petrovitsj huomasi, että noissa naisissa ei ollut mitään huomiota herättävää. Ne näyttivät sangen keskisäätyisiltä – ehkä ne olivat jalkaväen upseerien rouvia. Toisinaan tuli joitakin kauniimpia tahi komeammin puettuja naisia vastaan. Mutta noitten naisten kasvot olivat kylmän näköiset. He eivät kiinnittäneet kadulla huomiotaan nuoreen tuntemattomaan luutnanttiin.
Katsahtaessaan nuoreen toveriinsa Arkadj Petrovitsjiin, nuo jurot kasvot valaistuivat, kuin syksyinen maisema auringon tullessa äkkiä esiin pilvien takaa. Hän hymyili koko kasvoillaan ja laski käsivartensa Arkadjin olkapäille. – Minun on ollut sinua ikävä, kuin olisin kaivannut morsiantani. Evgenj veti Arkadjin telttavuoteen reunalle. – Täällä on niin hirveän ikävä.