Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 30. syyskuuta 2025
Lähettiläät selittivät heillä ei olevan aikaa viipyä, jonkatähden sanoivat jäähyväiset Annalle. Mutta Ristoa ei näy eikä kuulu. Risto asettautui oven pieleen, josta Annan piti tulla takasin. Anna tuli norpolla nokin ja läähättäen ovesta sisälle. "Eikö löytynytkään Risto?" kysäsi Risto. "Eihän sitä löydy, minä en ymmärrä olisiko mennyt metsään", sanoi Anna katsomatta vieraaseen.
Näin tunnustaen Annalle rakkauteni vedin tämän armaan olennon likemmäksi sykkivää sydäntäni ja painoin tulisen suukkosen hänen huulillensa. Minun täytyy mennä ... huomenna lähden ... mutta sitä ennen tahdon ilmoittaa isälleni rakkauteni.
Ukko Pentti oli niin helppo isänsiä, kuin joskus taidettiin toivoa, ja Uoti oli ymmärtäväisen vaimonsa seurassa kadottanut paljon entisestä raakuudestansa, menettämättä sentähden mitään omituisesta väkevyydestänsä. Annalle lausui Uoti useammin kuin kerran: "Katsos, rakas Martina, se on jotakin se, ku kelpaa!"
Yksi ainoa silmäys häneen ilmaisi Annalle, että nyt oli kysymys hetkisiä eikä päivistä. Eksköld tahtoi lähteä kaupunkiin lääkäriä hakemaan, mutta professori, joka oli täydessä tajussaan ja jaksoi vielä puhua, esti sen. "Elkää jättäkö minua te kolme", sanoi hän heikosti, "tahtoisin pitää teidät luonani. Menköön kalastaja jos se teitä tyynnyttää Muutoin en tarvitse enää lääkäriä."
Annan huulilta pääsi helpotuksen huokaus, sulkiessaan eteisen ovea noiden "Jobin ystäväin" jälkeen, niinkuin hän heitä nimitti. Heidän sanoissaan oli kyllä paljon totuutta, mutta heiltä puuttui kokonaan oikea lohdutustapa ja vilpitön mieli. Annalle johtui mieleen pastori Törne, äiti kyllä ei ollut hänestä mitään puhunut, mutta Anna luuli olevansa varma siitä, että äitinsä halusi tavata häntä.
Taasen sinä ja sinä!... Se nyt on hemmetinmoista sinuttelemista ... hiton sopimatonta! jupisi kreivi jälleen itsekseen, tehden samalla Annalle monenlaisia merkkejä, saadakseen hänet edes vähäksi aikaa jättämään kaiken niin sanoissa kuin käytöksessä ilmenevän tuttavallisuuden.
Sitte avasi hän hiljaa lukitsemattoman oven ja astui tupaan. Molemmat ikkunat olivat peitetyt valkeilla verhoilla, jotka Roosa oli Annalle lahjoittanut; matalassa huoneessa oli pilvisen ilman vuoksi puoli hämärä. Ruumis makasi vuoteella juuri ovea vastapäätä. Sen kasvoilla oli valkoinen huivi. Pöydän vieressä istui Klaus Weber, kasvot suuriin päivettyneisin käsiin peitettyinä.
Mielellään olisi hän mennyt isän kanssa, sillä olihan siellä varsin hauskaa, kun sai juoksennella vahtihuoneen ympäri ja kaivaa pienessä ryytinmaatarhassa, jonka isä oli sinne laittanut. Mutta äiti sitten. Niin, äiti oli aina Annalle niin hyvä ja täytti aina hänen tahtonsa, eikä Anna sentähden tahtonut äidinkään mieltä pahoittaa. No, mutta vastaa nyt! lausui isä Minä annan sulle...
Hän penäsi sisarelleen, joka oli menevä muutamaksi päiväksi Hovilaan auttamaan vaatteiden neulomisessa että tämä, missä vaan taisi, koettaisi olla Annalle apuna ja turvana.
Silloin rupesi sairas liikkumaan, heräsi ja katseli ihmetellen ympärillensä, niinkuin ihminen, joka oli nähnyt pitkää ja hirmuista unta. Nyt lankesivat hänen silmänsä Annaan, ja jos lukija arvelee, että hän, häntä siinä nähden, kummasteli, niin on hän harhatiellä. Ystävällisesti tarjosi hän Annalle laihtunutta kättänsä ja lausui heikolla äänellä.
Päivän Sana
Muut Etsivät