Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 28. lokakuuta 2025
Hän kuokki heidän maitansa ja piti huolta siitä kurjasta karjasta, joka vielä löytyi autioilla mailla. Hän, Margot ja Reine Allix ruokkivat monta suuta, joita nälkä muuten olisi kuolemaan sulkenut; itse he tyytyivät hyvin laihaan ravintoon, jakellen muiden kanssa sitä vähää, mitä heillä oli.
"Marengo!" kuiskasi Reine Allix, muistellen tuota kaukaista aikaa hänen nuoruudessaan, jolloin ratsumies oli lentänyt pitkin katua illan hämärässä ja ilovalkea oli leimunut korkeimmalla kukkulalla virran äärellä. "Leipä tulee kalliiksi", mutisi Mathias mylläri ja kulki eteenpäin väsyneen aasinsa kanssa. Bernadou seisoi äänetönnä, janoovaiset ja kuivat ruusut hänen ympärillänsä.
Sitten olivat kaikki ääneti ja tämä äänettömyys oli kaikkea parkumista kauheampi. Reine Allix tuli ja asettui pojanpoikansa viereen. "Jos meidän on kuoleminen, kuolkaamme täällä", sanoi hän matalalla, suloisella ja vakavalla äänellä. Bernadou tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Vanhus tyytyi tähän vastaukseen. Margot hiipi myöskin heidän luo, lapsi sylissä.
Margot oli myöskin hyvin kaunis, hänellä oli ruskeat, soikeat kasvot ja suuret, mustat suloiset silmät; ihana oli hänen vartalonsa ja hänen suonissaan juoksi isänsä etelämainen veri, tämä kun oli ollut merimies Marseillesta, ja hänen äitinsä oli Provencesta kotoisin. Reine Allix tuli siis siihen päätökseen, ettei lemmikkinsä olisi voinut valita paremmin, jos hänen kerran piti se tehdä.
Reine Allix katsoi häneen hymyillen: "Olkaa vaiti! Ettekö näe? Hän nukkuu". Vanhus pudisteli, rukoili häntä, koettaen vetää pois tuskissaan osoitti hän kattoakin, joka jo oli tulessa. Reine Allix katseli sitä: sitä nähdessään selvenivät hänen ajatuksensa ja järki palasi; hän muisti kaikki, hän käsitti kaikki: hän tiesi että Bernadou oli kuollut.
Eivätkä he olleet vähemmän onnelliset, kun Bernadou kuudenkolmatta vuoden ijällä astui majaan eräänä Huhtikuun päivänä, vihkonen kevät-kukkia kädessä, tervehtien hellällä kunnioituksella ja sanoen hiljaa sekä vähän ujosti: "Gran' mère, olisiko mieleenne, jos minä joskus menisin naimiseen?" Reine Allix oli hetken ääneti, hyväili kukkia ja pani ne veteen, pieneen ruskeaan ruukkuun.
Margot oli myöskin niin oppivainen, harras, ilomielinen ja niin täynnä kunnioitusta ja rakkautta mieheensä ja hänen kotiinsa, että Reine Allix päivä päivältä hartaammin kiitti sitä onnea, joka oli tuonut heille tämän köyhän orpolapsen.
"Niin totta kuin elätte", sanoi hän, "minun tekisi mieli ampua teitä ennenkuin häpäisette itseänne ja minua!" Reine Allix, joka oli seisonut äänetönnä hänen vieressään koko ajan, laski kätensä hänen olkapäällensä. "Poikani", kuiskasi hän tämän korvaan, "sinä olet oikeassa ja he väärässä. Mutta älä kuitenkaan laita niin että velivaino on oleva se ovi, jonka kautta vihollinen kotihimme astuu.
Oli kuin oli! Reine Allix ja hän olivat ainakin eläneet onnellisesti yhdessä viidenkolmatta vuoden kuluessa, tuon majan harmaan katon alla, joka seisoi saman kylä-kadun varrella ja sen päässä suurten metsäviikuna-puiden suojassa.
Reine Allix yksin kaikista oli totinen ja surumielinen hän, jonka muisti ulottui melkein vuosi-sataa takaisin ajassa. "Miksi olet sinä alakuloinen, gran' mère?" sanottiin hänelle. "Eihän siihen ole mitään syytä. Joka paikassa meidän armeija voittaa; ja sanotaan että meikäläiset vielä lähettävät kotia kaikki Preussiläisten viljat ja karjat, niin että kerjäläisetkin meillä saavat runsaan osansa".
Päivän Sana
Muut Etsivät