United States or Falkland Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Rohkeus oli poissa, poissa valistunut vuosisata, poissa järki ja varovaisuus: aave oli mielessä ja sydämessä kummituksen kauhu. Takaa maantieltä kuului kolinaa, hermot ärtyivät äärimmilleen; vauhtia lisättiin, talo oli lähellä. Pinnistettiin viimeinen ponnistus, hyppy poikki rapakon ja läiskäys... Lyhty oli leimahtanut ja sammunut. Se oli tapahtunut voudin veräjällä.
Tuo kelpo lakki sinun päässäs, Lalli, On heitä kovin säikähdyttävä! NYYRI. Se meille oivallinen sotalippu! Voi työtä petojen! Voi! Nukkununna On pyhä pispa Henrik murhattu! Sa valhettelet kuotus! Nukkunutta En ole surmannut! vaan taisteluhun Mä käskin häntä. NYYRI. Ole huoletta! Ei koston murha ole murha. LALLI. Konna! Kutsutko murhaajaksi Lallia! Hirmuttava aave! Väisty pois!
Itse asia jo Eeviä itketti, mutta vielä enemmän se kalvava epäilys, joka taaskin mieleen hiipi. Olihan tämmöisiä kohtauksia jo ennenkin ollut Heikin ja hänen välillään. Ja oli kuin kammottava aave niissä aina olisi noussut häntä pelottamaan. Ehkä Heikki onkin vain tuo yksinkertainen, ankara mies, joksi Eevi häntä alussa uskoi? Jos heidän rakkautensa onkin erehdystä?
Hän oli kuin aave, joka tuli pimeydestä vahakynttiläin keveään valoon. Hän ei ollut vielä voinut itkeä, hänen kasvonsa olivat kalpeat, vääristyneet, jäykistyneet kylmästä raivosta. Hän ei alistunut kohtalon iskun alle, päinvastoin tuntui siltä kuin hän olisi uhmaillut, hänen pieni vartalonsa näytti kasvaneen.
Kuningas August edusti oivallisesti aikakautensa petollista valtiotaitoa ja kaunisteltuja paheita, jotavastoin hänen ruotsalainen vastustajansa seisoi hämmästyneenä aikakautensa edessä niinkuin aave muinaisen ritarillisen uskollisuuden ja vanhanaikaisten hyveiden päiviltä.
»Kyllikki...?» pyysi hän rukoillen. Kyllikki katsahti häneen nyyhkytystensä keskeltä kuin outoon, josta ei tiedä mikä hän on. »Kyllikki-rukka...» sanoi Olavi tukehtuneella äänellä, istuutuen sohvan toiseen päähän. Mutta hän pelästyi omaa ääntään eikä saanut sanaakaan enempää esiin niinkuin hän olisi ollut aave, joka ei uskaltanut puhua tuon toisen kanssa, joka oli ihminen.
RUOTUS: Terve! (Itsekseen.) Vakavanha Väinämöinen ynnä Seppo Ilmarinen! Oikeinko todisti aave? (
Noiden "valkoisten jalkain" sanottiin yöllä kävelevän pitkin ojan porrasta määrä-tuntina; ne olivat naisen jalat, laihat ja paljaat, ja niiden ympärillä liehuivat lakkaamatta valkosen hameen taikka pitkän paidan liepeet. Tuo aave kulki joutuisasti ristin rastin ja jos sille sanoi: "Minä näen sinut, etkös pakene!" niin se juoksi niin nopeasti, ett'ei enää kukaan voinut sen jälkiä seurata.
Vanhuksen pää painui alas ja Anna tuli häntä vieläkin likemmäksi. Hän laski kätensä isänsä käsivarrelle. "On aivan kuin olisi joku aave minua vainonnut nämät päivät," jatkoi hän värisevällä äänellä, "seurannut minua kuin varjo päivällä ja yksinäisinä öisinä seisonut mun vuoteeni ääressä. Kuinka Yrjön laita on?
Puhu lohdutusta minulle, Jakob!" "Minulla ei ole itsellä mitään", vastasi aave. "Se tulee muilta aloilta, Ebenezer Scrooge, ja toimitetaan toisenlaisten lähettien kautta toisenlaisille ihmisille. Enkä minä voi kertoa sinulle, mitä tahtoisin. Tuokio aikaa lisäksi. Siinä kaikki, mitä minulle on sallittu. Minä en saa levätä, minä en saa pysähtyä, minä en saa viipyä missään.