United States or Angola ? Vote for the TOP Country of the Week !
On tunnettua, mitenkä viime vuosisadan keskivaiheilla filosofisissa virtauksissa tapahtui jyrkkä taite idealismista naturalismiin, niin että sensijaan kuin vuosisadan alkupuolella hallitsi taivaita tavoittava, puhtaasti spekulatiivinen, ihannemielinen maailmantulkinta, jälkipuolisko taas pyrki tekemään filosofiasta kokemusperäisen maailmankatsomuksen, joka katseli todellisuutta aivan samalla tavoin kuin yksityistieteet, syiden eikä tulosten ja ihanteiden valossa.
Ilmat vavahtavat ... tanner tärähtää ... taivaita halkaiseva pamahdus ... toinen ... kolmas... Kuninkaansaaren tykistö vastaa Santahaminan tervehdykseen. Päivän taistelu on alkanut. Upseeri puhuu jotakin miehille, ja paljastaa päänsä. Kaikki miehet paljastavat päänsä, niin ryssät kuin suomalaisetkin.
Hänelle pidetyn puheen perästä, jonka pilventakaisilla sanoilla lausuttu, taivaita tavoittava ylistys liikutti kaikkien mielet, nousi vanhus puhujalavalle. Hän kiitti kunnianosoituksesta ja kertoi sitten yksinkertaisin sanoin elämänsä vaiheitten pääpiirteet; nuoruudestaan, miehuudestaan ja vanhuudestaan. Ja nuoriso imi joka sanan syvälle itseensä.
Hän huokas syvän, tuskan pusertaman »ah»-huudon ensin, sitten lausui: »Veli, maailma sokko on, sa sieltä tulet. Te lapset maan, te joka seikan syyksi taivaita luulette, kuin kaikki liike ois pakkoseuraus niiden liikunnasta. Jos oisi niin, ois vapaa tahto teiltä myös temmattu, eik' oikein ois, ett' ilo on palkka hyvän, pahan palkka tuska.
Tämä oli totuus ja elämä! Mutta samassa tuli sade; se tuli rankasti, taivaita tärisyttävän ukkosenjyrinän seuraamana. Työ oli keskeytettävä. Enin osa heiniä oli saatu latoon. Väki meni ladon suojaan. Se palasi vasta sateen loputtua kotiin, jossa nauraen ja leikkiä laskien rupesi jatkamaan kesken jäänyttä piimän syöntiä. Mutta päivä paistoi taas hajoavien pilvien lomasta.
Istuen lähteen reunalla ja pitäen vasemassa kädessään talismaniansa, Jabaster varjosi toisella kädellään silmiänsä, kun hän katseli loistavia taivaita. Huuto kuului: hänen nimeänsä lausuttiin. Kiihtyneenä ja huohaten syöksähti Alroy ojennetuin käsin pihalle. Kabbalista hypähti ylös, sulki hänet syliinsä ja piti vaahtoavan ja vävähtelevän nuorukaisen hellästi käsissään. "Jabaster, Jabaster!"
Ja Anna oliko hänkin unhottava? Kieltäymyksiin tottuneena, jätti hän senkin kysymyksen tulevaisuuden helmaan. Sydämellisesti oli hän rakastanut Taavia, mutta rakkautensa kuitenkaan ei ollut mikään tarinallinen, taivaita tavoitteleva kiihko, se oli järkiperäinen rakkaus, joka ei lähtenyt sallimusta vastaan sotimaan.
Kaikki tiesi ja kaikki taisi se, kaikkia näkymättömällä kädellä johti. Ei pudonnut varpunenkaan oksalta hänen tietämättään. Pilvien ja tähtitarhain takana istui ja hallitsi maita ja taivaita. Sieltä pani auringon nousemaan ja sen laskemaan laittoi, siellä pilviä piteli, siellä tuulet ja sateet synnytti.
Hän huokas syvän, tuskan pusertaman »ah»-huudon ensin, sitten lausui: »Veli, maailma sokko on, sa sieltä tulet. Te lapset maan, te joka seikan syyksi taivaita luulette, kuin kaikki liike ois pakkoseuraus niiden liikunnasta. Jos oisi niin, ois vapaa tahto teiltä myös temmattu, eik' oikein ois, ett' ilo on palkka hyvän, pahan palkka tuska.
Taivaita ei eukko syytä onnettomuudesta, ei käy kohtaloa kiroomaan. Hän laskee koko vahingon huolettomuuden lukuun, niiden, jotka eivät aikanaan rantavallia tarkastaneet ja lujittaneet ja jotka eivät ajoissa ja miehissä apuun rientäneet ja vaarallisia paikkoja vartioineet.