United States or Vietnam ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta emäntä oli pirtissä taikinaa alustaessaan kuullut sen hätä-äänen ja juoksi nyt taikinaisine käsineen ulos ja joutui ennen paikalle. Viskattuaan lankun nenän Liisin jalan päältä pois, näki hän jalan olevan säärivarresta poikki. Emäntä tempasi pyörtymäisillään olevan tytön syliinsä. Pienokaisen kasvot olivat vaalenneina kuin haavan lastu ja pää retkahti äidin käsivarrelta riippumaan varatonna.
Pyydä, mitä tahdot ... älä vain sormusta. Ei, herra kreivi, minä en tarvitse mitään enkä pyydäkään mitään muuta kuin sitä, mihin minulla on oikeus. Sormus on minun, ja sen omistuksen takuuna on minulla miehen kunniasana. Tässä se on... Ja Kreeta otti esiin pienoisen puurasian, veti käsineen oikeaan käteensä ja asetti sormuksen peukalon ja keskisormen vähin.
Sehän onkin luonnollista. Olenhan minä itsekin perheenisä!" Ja niin sanoen läksi herttua. Vielä näki paashi, jolta tuo kuultu keskustelu oli nostanut hiukset pystyyn, Kustaan istuutuvan tuolillensa ja leikittelevän käsineen kanssa.
Jos olisi tahtonut ruveta vertailemaan toisiinsa noita kahta naista, jotka istuivat veneessä, toinen päivänvarjoineen ja hienoine juurihattuineen, toinen pienine ja valkeine, tanakoine käsineen soutaen, niin olisi ollut vaikea sanoa, kumpi heistä näytti somemmalta.
Rullakartiinit salissa laskettiin alas, ja Ludvig heittihen sohvalle, Auroran hienoine, pehmoisine käsineen sovitellessa tyynyjä hänen päänsä alle ja Donnerin rouvan huolellisesti peittäessä häntä täkillä. Sitten he molemmat jättivät hänet ja Ludvig jäi yksin. Huone oli puolipimeä ja ilma suloinen ja täynnä kukkaistuoksetta. Kaikki oli vaiti. Ainoa ääni, jonka hän kuuli, oli hyönteisten surina.
Istuttuaan kauan aikaa kumarassa asennossaan oikaisihe tyttö äkkiä suoraksi ja ojensi molemmat käsivartensa nyrkkiin puristettuine käsineen tuolin selkänojan sivuille, niin että rinnan pyöreä kupu pisti esiin valtavana kaarroksena ja miltei näytti uhkaavan reväistä pukuverhonsa. Oli kuin hänen täytyisi tuontuostakin tunnustella sitä uhkuvaa elinvoimaa, joka poreillen kuohui hänessä.
Kummallisinta kaikista on tämä heidän valittelunsa. He uskottelevat, että tekevät jotakin välttämätöntä ja terveellistä. Onnettomat ihmiset! Kuinka minun on sääli heitä, jos he ovat vilpittömiä. Hirmuista ajatella, millaisia asiakirjoja he pidättävät itselleen! Joka päivä, vapaaehtoisesti erityisine käsineen kasata valheitten joukkoa, erehdyksiä, raivoisaa vihaa ja rajua järjettömyyttä!
Mutta aina silloin tuli Hanna sinisine hätääntyneine silmineen ja ristiinpuristettuine käsineen väliin »älkää olko isälle vihainen, isä on niin paljon kärsinyt!» Tietysti, sen hän kyllä ymmärsi ja oli nähnytkin. Mutta se konna ei ollut kärsinyt vielä kymmenettä osaakaan siitä, mitä oli ansainnut! Niin kuluivat päivät Uutelan voimatta koskaan ottaa päättävää askelta.
Väkevän, uljaan Filipin rinnalla, jota hän ajatteli sopivana modellina taiteilijoille, kuvaili hän Kolosofia paljaana, arbuusia muistuttavan mahansa kanssa, kaljuine päineen ja jänteittömine, piiskana roikkuvine käsineen.
Mutta vaikka hän oli jo päättänyt tyynesti ottaa selvää asioista, kävi hän taasen käsineen kiinni päähänsä ja toisteli, kasvot vihan ja tuskan vääntäminä: "Ei häntä ole. Tiellä ryöstivät hänet minulta."