United States or Tokelau ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta ei se raukka siitä mitään ymmärtänyt, näkihän vaan että äiti oli hänelle vihainen, ja tuli pahalle mielelle. Suu hömmäili, vesi tuli silmiin ja hän parahti itkemään. Marian kävi sääliksi, hän unohti hetkeksi markat ja kankaat, otti lapsen syliinsä ja alkoi viihdytellä. Viidettä käydessä hän tavallisuuden mukaan laittoi ne jo nukkumaan yöuntaan.
Hän ei saanut työtä, hänet työnnettiin pois kaikista luottamustoimista, jotka hänellä kerran oli ollut, ja hän kävi katkeraksi ja ihmisaraksi, hommaili lopulta vain koneenmallia, jotka eivät koskaan valmistuneet, näki nälkää paljon, joi paljon ja kuoli viimein köyhänä ja unhoitettuna.
Mutta hän oli talossa jo ehtinyt ilmoittaa sulhasen tulostakin ja siitä nousi hänen poistuttuansa touhu. Durnjakinilaiset nämä kun olivatkin moista touhun väkeä. Nytkin: eukko, Annushka, hommaili miestä sen toisen, äskettäin kuolleen suutari Durnjakinin leskelle Annalle, sille, jota kosimaan Iivana mieli. Aina se olikin, tää eukko, puhemiehenä jos kellä.
Oli kirkas päivä, ja etelänpuolisista ikkunoista paistoi aurinko kuin riemuiten suuren pirtin lattialle. Iisakki istui tavallisella paikallaan raamattua lukien, Hanna hommaili jotakin karsinan puolella, ja talossa oli muuten talvisen pakkassunnuntain jäykkä jykevä rauha. Palvelusväki oli mennyt kylälle, niin ettei ollut muita kotona kuin isäntä ja Hanna.
Muulloin hän aina, kun asettui kotona olemaan, hommaili jotakin, oli iloinen ja reipas. Kukaan ei tiennyt mitä hän nyt ajatteli, mikä häntä painoi. Kyllä he aavistivat, arvioivat oikeitakin syitä, mutta ei syvintä.
Kymmenen vuotta on saanut täällä olla ikävässä... Ja nyt sitten surua ja huolta... Lapsiraukka!... Oikein käy sydämmelle, kun sitä ajattelee... Ei se mitään, jos meitä maailman kynnet kouristavat ... mutta kun tuommoisia hentoja, jotka eivät sitä kestä... Lopo ei voinut jatkaa, suu hommaili ja vesikarpalot valuivat silmistä pitkin tuota paksua nenää, josta sitten tippuivat alas nutulle.
Ja sehän sopi hyvin, kun Iikka oli joutuisampikin kuin ruuna. »No nyt, Iikka, tulee pitempi taival, kaupunkiin», tuumi isäntä Iikalle. »Kyllä se menee hiljalleen, eikö niin?» Turha kysyäkään. Iikka malttamattomana hopitti isäntää, joka hommaili kaupunkieväitä, leipää ja voita itselleen ja Iikalle ja nisuleipää ja limunaatia sairaalle.
Jälleen piilevä kansa hommaili omia hommiaan hänen läheisyytensä turvallisessa rauhassa; jälleen hän oikean hurmauksen valtaamana iloitsi näkönsä ihmeteltävästä hienoudesta; jälleen hän oli varma katseensa tehosta. Mutta näin oli vain Taavin käyntien väliajoilla. Kun Taavi oli raiviolla, niin oli kaikki toisin. Hän ei enää missään asiassa ollut varma itsestään.