Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 19. lokakuuta 2025
Te, kanttoori, te, Männistön muori tyttärinenne ja sinä, Rajamäen kunnioitettava perhe, älkäät nyt panko pahaksenne tätä. LUKKARI. Sitä ei sinun tarvitse rukoilla. Kylläpä käsitämme mikä tämä hetki on teille; se on korkea, juhlallinen hetki, täynnä juovuttavaa iloa. JUHANI. Ihanasti sanottu, potrasti sanottu! Mennään nyt! TUOMAS. Paukahtakoot pyssymme ja soikoon Mikon viulu.
"Gianetta, nukkumalaulu sinulle!" huusi hän huimasti. Tyttö hymyili. Silloin pojan tenhollinen viulu laulaa vieretteli viehättävimmän, erinomaisimman, ihanimman kaikista nukkumalauluista. Sen loputtua kohotti Gianetta itseään ylös vuoteellensa ja mainitsi Nikolon nimen; hän syöksi hänen syliinsä. "Kiitos sulle armahiseni!" kuiskutti tyttö, "Nikolo, nyt minä nukun suloisesti!
Kun sinne tulivat, sanoi Jaakko: Mikko istui penkillä, viulu oli vaipunut hänen polvillensa, ja ikään kuin ajatuksissaan toisti hän Liisun viimeiset sanat: "Ei tavaraa niin kallista, ett' siihen voisi verrata!" Hänen ajatuksensa lensivät kauas menneisiin aikoihin.
Kukaan ei uskaltaisi, ellei se olisi totta! Se oli niin luonnollista, ettei hän hetkeäkään epäillyt juopuneen miehen puhetta kohtalo, jonka sekaantumista hän oli kuin aavistaen pelännyt ja joka nyt yllätti ja murskasi kaikki yhdessä silmänräpäyksessä! Viulu vingahti tavallista äänekkäämmin ja permanto tömähti niin, että koko rakennus tärisi tuvassa alotettiin uutta tanssia.
Kamarin asukkaiden täytyi nyt lähteä karjaa hoitamaan. Pirtin lattia oli luokonaan tiedottomina makaavia, juopuneita, millä otsakulma puhki, millä poski verissä, millä niskassa verta tihkuva haava, millä silmä turvoksissa. Teemukin makasi tajutonna pirtin peripenkin alla, viulu viskattuna pään taakse.
Kun tuli lähemmäksi taloa, alkoi pelko kasvaa; hän pysähtyi usein ja kuunteli. Mutta hän meni eteenpäin. Raukkuudesta täytyi tulla loppu. Jopa hän viimein oli pihassa. Mutta täällä ajatteli hän hiukkasen viipyä ja katsastaa, keitä sisässä oli. Ladon luona hän seisoi ja kuunteli. Kylläpä tuo viulu soi kauniisti.
Ja hänen silmänsä saivat jälleen tuon himmeän, surullisen kiillon, joka on sammuvalla, hiiltyvällä kekäleellä ... surun siitä, että hetket vierivät hukkaan, ja apean mielialan siitä, että hiiltyy ja sammuu, vaikka alla on vielä aivan tuores ja palamaton honganpinta. Aina ei viulu kuitenkaan näin tuskallisia ja kaihomielisiä asioita hänen mieleensä muistutellut.
Olavista tuntui niinkuin viulu olisi nauranut loppumatonta, korvia vihlovaa ilkkanaurua, niinkuin kaikki nuo ihmiset olisivat nauraneet ja hyppineet kilvan hänen häväistystään. »Ei, loppu tästä helvetistä tulla pitää, ja heti!» huudahti hän ääneensä, syöksyen kamarista ulos ennättämättä edes ajatella miten lopun tekisi.
Sanoma Vuorelan maisterin soitosta levisi herättävänä ihmeenä miehestä mieheen, ja pyhäisin oli joskus suurin osa Vuorelan alustalaisia koossa. Viulu oli semmoinen harvinainen kapine heille, jota vain vanhemmat ihmiset olivat kuulleet. Nuoremmalta kansalta se oli hävinnyt kuulumattomiin ruukin ajoista saakka. He olivat kuulleet vain käsiharmonikkaa.
Esine, joka niin suuressa määrin veti huomioni puoleensa ja ikääskuin kiinnitti kaikki ajatukseni ja muistoni yhteen ainoaan paikkaan, ei ollut mikään salainen aukko, vaan muuan viulu, jonka kaula oli murtunut ja jonka tappien väliin kielet olivat kihertyneet.
Päivän Sana
Muut Etsivät