Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. kesäkuuta 2025
Lygia nosti kädellään huntua ja näytti hänelle iloiset kasvonsa ja kauniit, hymyilevät silmänsä. "Oliko se paha?" kysyi hän. Hänen hymyssään oli hitunen lapsellista tyytymättömyyttä, mutta Vinitius katseli häntä ihastuksissaan ja vastasi: "Tietysti se on paha minun silmilleni, jotka aina ja alituisesti ja kuolemaan saakka tahtoisivat katsella sinua." Sitten hän kääntyi Ursuksen puoleen.
Hetkisen perästä Vinitius taasen alkoi puhua, mutta hiljemmin ja vieläkin hellemmällä äänellä. "Tottahan sinä tunnet Vespasianuksen pojan Tituksen? Hänestä kerrotaan, että hän tuskin oli mieheksi päässyt, kun hän rakastui Bereniceen ja niin tulisesti, että suru oli ottamaisillaan hänet hengiltä.
"Olen varma, lurjus, että hän puhuu täyttä totta!" huudahti Vinitius. "Siinä tapauksessa, herra, tiedät enemmän kuin hän itsekään," lausui Chilon arvokkaasti, "sillä hän lausuu ainoastaan arvelunsa. Sen nojalla saattaisi hän sentään ottaa avukseen kristittyjä ja kostaa minulle hirveällä tavalla.
Mutta Petronius lausui sanansa ilman uskoa, epävarmalla äänellä ja itsekin tuntien, miten turhanpäiväiseltä ja naurettavalta sellainen neuvo mahtoi kuulua hänen huuliltaan. Vinitius rupesi kädellään sivelemään otsaansa.
Hän kertoi Lygialle vielä rakastavansa häntä juuri siitä syystä, että hän häntä pakeni, ja sanoi, että Lygia tulee olemaan pyhä olento hänen kotilietensä ääressä. Tämä täytti Lygian sydämen suurella ilolla. Vinitius ei enää saanut puhutuksi.
Sitten hän lankesi Hänen jalkainsa juureen ja vastasi ja sanoi Hänelle: »minun Herrani ja minun Jumalani!» Mutta Hän sanoi hänelle: »ettäs minut näit, Tuomas, niin sinä uskoit: autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat.» Ja nämä sanat me kuulimme, ja meidän silmämme näkivät Hänet, sillä Hän oli meidän keskellämme.» Vinitius kuunteli, ja hänen mielensä valtasi outo tunne.
Silloin kun Vinitius oli nähnyt hänet Auluksella, ja myöhemminkin, kun hän oli tullut ryöstämään häntä Miriamin talosta, oli hän ollut ihanainen kuin kuva tai kukkanen. Nyt olivat hänen kasvonsa miltei läpikuultavat, kädet laihat, ruumis taudin kalvama, huulet kalpeat. Yksin silmätkin näyttivät vähemmän sinisiltä kuin ennen.
Kun Lygia kuuli hänen äänensä, rupesi vaskimalja hänen käsissään tärisemään, ja hän käänsi häneen kasvonsa, jotka olivat täynnä surua. "Rauha olkoon kanssasi!" lausui hän hiljaa. Tyttö jäi siihen seisomaan, vaskimalja yhä käsissä, ja hänen silmistään loisti sääli ja murhe. Vinitius katseli häneen ikäänkuin syövyttääkseen hänet silmäteräänsä, jotta hänen kuvansa jäisi sinne silmälautojenkin alle.
Hetkisen ajan vallitsi hiljaisuus. Vinitius katseli mietteissään pronssista faunia, joka oli riistänyt syliinsä vedenneidon ja kiihkeästi kurottautui hänen huuliaan kohti. "Tuo on oikeassa!" huudahti hän sitten. "Se se on parasta tässä elämässä." "Jossakin määrin! Mutta pidäthän sinä sodastakin, jota taas en minä voi kärsiä, koska teltoissa kynnet halkeilevat ja kadottavat punansa.
Tahdoimme tietää, kuka olet, ja nyt sen tiedämme." Mutta Vinitius iloitsi, sillä hän arveli, että tämä mies, kerran päästyään vauhtiin, ajaa ajamistaan kuni jahtikoira eikä väsy, ennenkuin on piilopaikan löytänyt. "Hyvä," virkkoi hän. "Tarvitsetko joitakin tietoja?" "Tarvitsen aseita." "Kummoisia?" kysyi Vinitius ihmeissään.
Päivän Sana
Muut Etsivät