Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 12. kesäkuuta 2025
Miksi käyttää niin paljon mielikuvitustaan, kun voi käyttää suoranaista havaintokykyään? Miksi vetää viivoja tietymättömään, epämääräiseen tulevaisuuteen, kun voi jo niin hyvällä menestyksellä maalata kirjavata, elämän-iloista nykyisyyttä? Värit anastavat voitollisen sijansa suomalaisten kirjailijain tekotavassa.
Hänen ihonsa oli aivan kellertävä, silmäluomet kuopallaan, leuka ja ylähuuli paljaiksi ajeltuja, suun ympärillä epälukuinen määrä sarkastisia viivoja ja syvennyksiä. Kapea, laiha kotkannenä täydensi petolintumaista vaikutusta. Hän oli kuin haamu entisiltä ajoilta, jolloin koottiin eikä tuhlattu ja tultiin rikkaaksi, ei suurilla tuloilla, vaan pienillä menoilla.
Lumoavaa näköä ei ankarien rakennussääntöjen tieto siis voinut vähentää. Minä näin ilmaan kohoavan ainoastaan kauniita viivoja, niin hienoja ja pehmeitä, kuin olisivat ne olleet vahasta eikä kivestä.
Ja samaa suuntaa meni yhä vaan: tokko vai tokko ei? sävelikköä ylös ja sävelikköä alas, yli viivoja, viivain alle, lakkaamatta. Oi! sä levoton ihmis-sydän raukka! Kuinka ihmeellistä ajatella että ihmiset, jotka jo tuhansia vuosia takaperin ovat olleet muumioina, nekin tekivät ihan samaa, ja kuitenkin kaikki ilman poikkeuksetta keksivät salaisuuden, kuinka vasta pääsisivät lepoon!
Ehdottomasti se vilkuu lukijoihin päin aina johonkin määrättyyn henkilöön vaikka viruisi pöytälaatikossa koko elämän iän. Mutta välistä hän pani paperille jonkun kohtauksen, jotakin elettyä, käyttämättä runomittaa niinkuin piirtäjä rapsii luonnosvihkoonsa joitakin viivoja, jotka näkyvät vain hänen silmäänsä. Nyt hän kirjotti muistiin Marian kertomuksen sokaistusta viiriäisestä.
Nämät, jotka tulevat tänne yhtäänne, minä jo käsitän ne ovat minuun itseeni. Mutta nuo, jotka menevät toisaanne, äärettömiin...?» 'Seurauksia! sanot sinä taasen 'muihin! Tuskan hiki alkaa jälleen helmeillä hänen otsallaan. »Minä olen jo jonkun aikaa ymmärtänyt että on viivoja, mutta tällaista paljoutta... Vedätkö sinä aina viivan?» 'Vedät! »Kaikestako...?»
Mutta Esteri joutui jo samassa säälin valtaan katsoessaan Juhoa, jota ei kukaan enää osannut ymmärtää, ei Katrikaan, ja joka siinä istui vetäen viivoja, pää kumarassa, otsa kuin kahdesta kappaleesta, ylempi valkoinen, alempi keltaisen ruskea, silmät levällään tuijottaen, ja avonainen suu naurunhymyssä, että outo olisi varmaan luullut häntä vähämieliseksi.
Mutta ankarasti tuli hänen kärsimys-voimansa koetelluksi kun hän pantiin piirtämään noita ikäviä viivoja toisten viivojen mukaan ja ääntämään kummallisia ääniä toisien äänien mukaan, joita hänelle lausuttiin. Isä tuli kärsimättömäksi. Hän rupesi pelkäämään että tyttärensä oli tyhmä, ehkä jotain vielä pahempaakin.
Mutta jos hänen piti lukeman kirjaa, jossa oli oikein alkulehdet, kannet ja pienet sekä isot kirjaimet, silloin ei Valtteri nähnyt kirjassa muuta kuin eriskummaisia viivoja, toinen oli väärä, toinen suora, ja kaikki tyyni mustia kuin kärpäset. Valtterista oli lukemisen oppi turhin kaikista tässä maailmassa.
Senkö tietäisin vain Tiedän enempi mie. Voin mä povata näin Aina edeltäpäin, Kuinka asiat käy, Joit' ei koskahan näy. Kas, se on aina näin: Jos te uskotte vain, Käy kyllä sinne päin, Mi on ennustamain. Mutta uskoa vaan Jos on vajavaltaan, Niin se turhahan käy, Eikä jälkeä näy. Neitisein, antakaa Käsi pieni mun luo, Että saan tarkastaa... Oi, kuin hieno on tuo! Siell' on viivoja ... aa!
Päivän Sana
Muut Etsivät