United States or Samoa ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kesäkuussa sain käskyn mennä Lundiin hänen majesteettinsa kuninkaan puheille. Iloani ei voi sanoin kuvata saadessani nyt vihdoinkin kasvoista kasvoihin katsella sitä miestä, jonka edessä puoli Eurooppaa oli vavissut ja jonka persoonan ympärillä ajatukseni varhaisimmasta lapsuudesta olivat kierrelleet.
Ei hän uskaltanut, sillä ääni olisi vavissut ja hänen silmänsä olisivat ilmaisseet sen kauhean epäluulon, joka taas väkisen tahtoi hänet vallata. Päästäkseen siitä erilleen, ja haihduttaakseen pois kaikki semmoiset ajatukset mielestään, meni hän kyökkiin toimittamaan ruokaa joukolle. Hellassa paloi jo tuli. Se teki häneen pahaa, ei hän voinut sitä katsoa, täytyi kääntyä pois.
Jos tämä rautakäsi milloinkaan olisi vavissut, se varmaan olisi sitä tehnyt, kun hän kärsimättömyydestään koetteli maan-alaisen vankihuoneen oven pitimiä. Ne olivat jääneet koskematta. Hän tempasi auki oven hän riensi sisään. Siellä hänen uhrinsa vielä makasi. Hän veti hänen ulkopuoliseen holviin. Hegio ei voinut sanoa mitään eikä mitään tehdä. Se olikin aivan yhtä. Galdon luonto oli heltymätön.
"Ylioppilas oli kanssani", vastasi Aino vihdoinkin, mutta jos vastaus olisi ollut pitempi, olisi hänen äänensä vavissut. Kun hän nyt oli saanut sen sanoneeksi, ei se enään hänen mielestään ollutkaan niin kummallista. "Vai niin, hän oli siis kanssasi mitä hyvää hän tänään sinulle kertoi?"
Kuului niinkuin ääni olisi vavissut samassa, ja hänellä oli kyyneleitä silmissään. Vaan muuta hän ei sanonutkaan paluumatkalla Björnstad'in taloon. Arne seisoi ovessa odottamassa, oli valmistanut illallista ja tuonut suuren ruukullisen olutta. Per'illä ei ollut aikaa mennä sisään, hänen täytyi kohta lähteä kotia pappilaan, muuten eivät tietäneet mihin hän oli joutunut.
Enimmän kuitenkin oli vavissut jumala s.o. ihmis-usko korkeimman personallisen olennon, taivaan ja maan luojan, tähtitarhojen hallitsijan olemassa-oloon. Sillä kehitys-oppi, kumouksellisin kaikista opeista Kristuksen syntymisen jälkeen, oli herjaisen Prometheus-kätensä jo häneenkin kohottanut.
Tosin oli hän vavissut miehensä vihaa, mutta toisten oli hän taas toivonut kenties saavansa häneltä ystävällisen silmän-luonnin kiitokseksi siitä, että oli koettanut olla apuna pienten talon-tarpeitten hankkimisessa.
Sellainen on minun kohtaloni ollut, ja minä olen vain pelännyt ja vavissut että jos minä joskus tapaisin sen, josta minä olen haaveillut, mitä sitte? Mutta te ... te olette tahtonut repiä ne haaveet hajalleen. Tahdotteko sanoa ettei 'ihannetta' olekkaan?» »Tahdon, sillä me olemme kaikki raukkoja!
Rekeen peitimme ukon ja niin hän lähti, kiitellen ja kostellen. Näin pari kyyneltä vierähtävän hänen silmistään, jotka ryppyisten kasvojen, kenties kurjuuden uurtamia vakoja myöden vierähtivät alas. Niin hän meni. Minua kovia kummastutti se seikka, miksi ukko vapisi niin kovasti meille tultuaan ja sielläkin ollessaan ja miksikä ei hän lähteissään vavissut ensinkään.
Ei vavissut hänen äänensä, ei sorahdellut hänen puheensa, ei rävähtänyt silmänsä, vaan horjumattomana, vankkana, kuin ikuinen tammi hän seisoi muukalaisen edessä, ja rauhallisena virtana tulivat ne muutamat sanat, joilla hän vastasi: En tiedä onko teidän maassanne aatelia. Meidän maassamme on. Se ei ole vielä koskaan vääryydelle selkäänsä notkistanut.