Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 5. lokakuuta 2025
Täytyy olla peloissaan milloin sattuisi töyttäsemään jotakin taulunjalustaa, jolle suuri valokuva, pölyisellä samettirievulla puolittain verhottuna, on asetettu, tahi tyrkkäsemään nurin jonkun kipsikuvaa tai maljakkoa kantavan pylväspahasen, taikkapa itsekin kompastumaan pieneen ja matalaan, turkkilaiseen, norsunluukoristeilla kirjailtuun pöytään, täynnä kiinalaisia kupposia.
Isän valokuva seinällä ei ollut enää litteä kuva, vaan näytti kuin olisi se väliin silmiään räpäyttänyt, hymyillyt, ja väliin oli kuin olisi sanonut niin ja niinkin. Tilu tilu talla, taivahan alla ei ole toista Elsani moista! Isä oli niin rallatellut jalallaan hypitellessään Elsaa. Hän muisti nyt aivan selvään. Ja aivan sillä tavalla raksutti seinällä kello, jonka isä oli tuonut mereltä.
Vieras horjahti taaksepäin, ikäänkuin mikä olisi häntä pistänyt. Hänen kasvonsa olivat kalman vaaleat. Hyvä Jumala! huudahti hän. Hän on juuri se, Ralph Webster! Valokuva kirposi vanhuksen kädestä. Siis vihdoinkin, lausui vanha rouva verkalleen, siis vihdoinkin näemme kasvoista kasvoihin meidän poikamme pahimman vihollisen.
He nauroivat toisilleen, ja Kalm kertoi keveästi ja luonnollisesti sekä samalla hiukan ivaten itseään, että hän, silloin kun valokuva otettiin, oli ollut onnettomasti rakastunut. Tahallaan hän oli vielä synkistyttänyt kasvonsa ja koettanut saada ne niin traagillisiksi kuin suinkin.
Bengtin ensimmäinen ajatus oli repiä kappaleiksi valokuva, jonka hän oli kerjännyt itselleen ja jota hän aina kantoi povessaan, ja polkea rakkautensa kuoliaaksi. Mutta rakkaus oli voimakkaampi, se ei antanut polkea itseään, se nousi suurena ja valtavana ja masensi hänen pikkumaisen vihansa.
Joka esine erikseen tiesi hänen onnensa ja iloitsi hänelle. Isän valokuva seinällä hymyili, ja skailettikello naksutti riemuisasti. Jos äitikin tietäisi! Vaan miten hän viitsisi sanoa. Ei hän viitsisi sanoa kenellekään. Vaan häntä olisi haluttanut sanoa kuitenkin kaikille. Mutta sekin tuntui mukavalle ja hauskalle, että ei tiedä kukaan muu kuin Jori ja hän.
Kotonaan, omalla pöydällään hänellä oli kehyksessä Reinholdin valokuva. Sitä hän yhä ja yhä katseli, toistaen kiitollisena hänen parhaita sanojansa, ja yhä kasvavalla ikävällä odotti häntä.
Minä tunsin nuo vieläkin kauniinmuotoiset kasvot. Paljon hänessä tosin oli muutosta tapahtunut, mutta entisyyden muisto ei pettänyt. Varhaisessa lapsuudessa mieleenpainunutta kuvaa oli kasvaessani valokuva täydentänyt. Korvaparta, jota olin tottunut kaupungilla toisinaan liikkuvissa englantilaisissa näkemään, oli oudointa uudistusta, mikä isässä nyt silmään pisti.
Se on sitä »tervettä» realismia, joka ei todellisuuskuvauksiensa vuoksi unohda olevaisuuden romantista puoltakaan, pitäen vaistomaisesti huolta siitä, että sen antama kuva ei ole valokuva, vaan mielikuva. Se on sitä realismia, joka maailman alusta on ollut suurten ja suurimpain runoilijoiden erikois-ominaisuuksia.
Vai toisen apajalle sinä. Valokuva ja viidensadanmarkan raamit! Ristirouva! Tiedätkö, Hilleri, onko herra Hurmerinta kotona? HILLERI. Ei ole, äsken tuli minua vastaan, mihin lie mennyt. Eikä pormestarikaan ole kotona, ja pormestarinnalla on, tiedän minä, erittäin kiire, ja minulla on kiire. KANTTORI. Minusta tuntuu, että rouva Danell on täällä? HILLERI. Niin minustakin. Hyvää päivää, kanttori.
Päivän Sana
Muut Etsivät