Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 29. kesäkuuta 2025
"Haa, ettekö te ole niiden roomalaisten jälkeläisiä, jotka hallitsivat koko maailmaa? "Jos huudan teitä mies mieheltä, niin ei joukossanne ole ketään, jonka nimellä ei olisi sankarimainetta. Decius, Cornelius, Corvinus, Valerius, Licinius tahdotteko vapauttaa kanssani isänmaan?" "Tahdomme! Johda meitä, Cethegus", huusivat nuorukaiset innoissaan.
Valerius kaatui, mutta kolmen hänen takanaan seisovan gootin onnistui kilpiensä piikeillä karkoittaa Johannes, joka jo oli tunkeutunut solan sisään. Hän riensi hunniensa luo käskien heidän uudestaan ampua.
Hän tarttui isänsä käteen. "Opi tuntemaan minut, Valerius", pyysi Totila tarttuen sydämellisesti hänen toiseen käteensä. Vanhus huokasi. Lopuksi hän sanoi: "Tulkaa kanssani äidin haudalle, joka on tuolla sypressien varjossa. "Siellä lepää hänen sydämensä uurnassa. "Muistelkaamme siellä häntä, jalointa naisista, ja rukoilkaamme hänen varjoaan.
"Me olemme siis liittolaisia. Mekin olemme roomalaisia ja tahdomme vapauttaa Italian ryöväreistä. Väisty siis ja salli meidän päästä läpi." Valerius, joka tahtoi kaikin tavoin voittaa aikaa, sanoi: "Kuka sinä olet ja kuka sinut lähettää?" "Nimeni on Johannes. Justinianuksen viholliset sanovat minua 'veriseksi'. Olen Belisariuksen keveiden ratsumiesten päällikkö.
Hänen etujoukkonsa, johon kuuluu keltanaamaisia ratsumiehiä he juuri vangitsivat minutkin, piti heti lähteä valtaamaan tätä solaa. "Minun piti opastaa heitä. "Vein heidät harhaan kauaksi länteen päin merenrantasuohon ja pakenin illalla pimeässä mutta he ampuivat jälkeeni nuolia joista yksi sattui en jaksa enää." Mies kaatui maahan. "Hän on kuoleman oma", sanoi Valerius.
Hän piti veljeänsä niin rakkaana ettei hän aina kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa voinut syödä iltaistaan ilman hänettä. Kun veli kuoli, antoi Cato pystyttää muistopatsaan hänelle veljellisen rakkautensa osoitteeksi. Kainous on nuorison kaunistus. Noin sata vuotta jälkeen Kristuksen syntymän eli pienessä kaupungissa Adrian meren rannalla Lucius Valerius liikanimellä Pudens, s.o. häveliäs.
Totila sanoi menevänsä hakemaan ystäväänsä Juliusta, jota vastoin korsikalainen lähti asioilleen kauppiaan luo, jonka kanssa hän oli jo useita vuosia ollut molemmille yhtä edullisissa kauppa-asioissa. Iloisesti ja sydämellisesti lausui Valerius viisaan, rohkean ja kauniin merenkulkijan tervetulleeksi, jonka jälkeen molemmat ystävykset ryhtyivät katselemaan kirjojaan ja tilejään.
"Minä suojelen turvapaikkaani kuten kuningas kruunuaan, kuten sulhanen morsiantaan ja senvuoksi" hänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta "senvuoksi aioin tänään sanoa sanan, joka on vuosikausia ollut sydämelläni." Hän vaikeni. Valerius huomasi, mitä oli tekeillä, ja oli hyvin pahoillaan.
"Hän se on", vastasi Valerius ja yritti tarttua korsikalaisen käteen. Mutta pelästyneenä hän laski sen irti. Voimakas kouristuskohtaus puistatti väkevän korsikalaisen ruumista. Hän ojensi kätensä jäykästi eteensä ikäänkuin torjuakseen tukahduttavaa tuskaa. Sitten hän heitti päänsä taaksepäin, takoi molemmilla nyrkeillä kovasti otsaansa, pudisti päätään ja nauroi ääneen.
Hän riensi nopeasti ulos ja pian hänen pikku venheensä lähti kiitämään nuolen nopeudella huvilan pienestä satamasta. Huoaten lähti Valerius huoneesta ja meni hakemaan tytärtään. Hän tapasi atriumissa Totilan, joka niinikään oli lähtöpuuhissa. Totila oli tullut sanomaan, että heidän pitäisi heti matkustaa takaisin Napoliin. Sillä Belisarius oli palannut Afrikasta ja risteili Panormuksen edustalla.
Päivän Sana
Muut Etsivät