United States or Nauru ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hänellä ei maailmassa ollut muuta päämäärää kuin tehdä tyttärensä onnelliseksi ja rikkaaksi. Se oli hänestä kuin hyvitys, ainoa ilo, jota hän vielä toivoi. Mutta samalla tunsi hän kuin mustasukkaisuutta ajatellessaan, että joku mies tulee ja ottaa joskus Reinen häneltä, ja sitten jää hän yksikseen pimeyteen vaimovainajansa haamun kanssa.
Siinä oli hänen vaimovainajansa omalla kädellä kirjoitettu nimikirjoitus; se oli siis hänen. Sanaakaan sanomatta puristi kapteeni sitä rintaansa vasten ja kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä. Mikä verraton aarre, josta ei hän ollut ennen mitään pitänyt. "Osaatko sinä, Tiina, lukea?" kysyi kapteeni tovin päästä äkkiä.
Olkoon Kolkkikin jos kuinka viisas, vaan kyllä minäkin tiedän; minä olen semmoinen mies minä", sanoi Rehkonen rehennellen. "Mitäs ne olisivat? Voi sanokaa naapuri kulta!" kysyi Kirri hätäisen toivovasti. "Ensimäinen keino on se, että varastatte Martilta perintökuitit ensimäisen vaimovainajansa jälkeen ja poltatte ne, ett'eivät ne tulisi missään tapauksessa Martin kynsiin.
Saapuneet olivat myöskin Franssin neljä poikapuolta, hänen vaimovainajansa lapsia ensimäisistä naimisista, Albert, Eemil, Johan ja Oskar, jotka Frans oli jo pieninä toimittanut pois läheisyydestänsä oppipojiksi verstaihin. He olivat nyt lähes 30-ikäisiä, juroja, karkeakouraisia työmiehiä, seisoivat seinävierillä ujostellen väen paljoutta.
GRANSKOG: Kaikki kaikessa olet sinä minulle ollut, enkä minä olisi mitään ilman sinua. Minun elämäni juoksun olet sinä määrännyt, ja mitä minä kulloinkin luulin sinun oikeana pitävän, sitä olen minä tehnyt. Nuorukaisena, miehenä olen minä sinua rakastanut, ja nyt rakastan minä sinua niinkuin vanha ukko vaimovainajansa muistoa rakastaa.
Kirkonmenojen päätyttyä ja ruumisten tultua hautaan olivat kaikki kirkkomiehet jättäneet kirkon lähitienoot ja äskeinen väen kihinä niin hiljentynyt, että tuulen vienoinen henkäys oli ainoa liikkuja kirkkotarhassa, sillä vaimovainajansa haudalla seisova Pekka oli liikkumattomana kuin kivi ja tuijotti silmiään rävähdyttämättä vasta täytettyyn hautaan.
Kun aurinko aamulla nousi vuorten takaa, valaisivat sen ensi säteet Anna-Marin rauhallisia, vaan kalman kalpeita kasvoja; eikä paljoa enempää verta näyttänyt olevan vaimovainajansa kylmää kättä puristavan Pekankaan poskipäillä.
Se ei tuntunut hänestä enää siltä rauhaisalta ja hiljaiselta onnellisuuden ja tyytyväisyyden asunnolta, mitä se oli vaimovainajansa eläissä. Hän oppi vähitellen ottamaan lohdutusta pullosta, vaikka hän ei ensin kehdannut kotiinsa päihtyneenä mennä, mutta viimein sai hän kylläksi rohkeutta siihenkin. Oli sunnuntai ilta syksyllä, vähän toista vuotta emännän kuoleman jälkeen.
Siitä määrästä, mitä hän ei talven kuluessa ole saanut Pariisissa ja Roomassa menemään vaimovainajansa perintöjen koroista, hän ei pane kaikkia pääomaan, vaan lahjoittaa aina väliin pienen prosentin kotiin tultuaan johonkin yleishyödylliseen yritykseen, ja lukee sitten mielellään paikkakunnan sanomalehdissä, että »kunnallisneuvos Kyriakus on taasen tunnetulla anteliaisuudellaan» jne., niinkuin tiedätte.
Hän söi, joi ja toimitti talouttaan kuten ainakin, ja kuinka toisenlainen hän oli ollut silloin kuin hänen vaimovainajansa kuoli. Kova tuska pakotti kuitenkin kapteenin rintaa, vaikkei se suuresti päälle päin näkynyt. Hitaasti, mutta varmasti rupesi entinen synkkämielisyys palaamaan takaisin ja se iloinen lapsellisuus katoamaan, jonka hän oli perheellisenä miehenä saavuttanut.