Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 15. kesäkuuta 2025
Näitä kertoi vaarini hiljaisella äänellä. Tavasta oli kuin olisi hän itsekseen puhunut, ainoastaan ääneen ajatellut. Eikä se ollut puolustuspuhetta, vaikka hän jälleen näytti esi-isiään syyttävän. Nähtävästi tahtoi hän vaan julki lausua, mitä lukemattomat kerrat oli mietiskellyt. Se kai tuotti lievennystä raskaalle mielelle.
Kyllähän on Kerstilän patruuna upeata miestä, sanoi vaarini, tultuansa sisään kamariin vierasten mentyä, mahtaneeko hänellä olla omaa kaikki? Tietysti, vastasi siihen isäni. Mutta minä pahoin pelkään, ettei ole kaikki kultaa kuin kiiltää. Omaa hänellä tietysti on kaikki. Mahdotonta! Minä muistan, kun hän oli pieni puotipoika ja köyhä, ett'ei sen köyhempi kukaan voi olla.
Vaarini vaimoinensa saivat luvan asua Helmikankaan pihan sivukamarissa ja ukko puheskeli usein: Enkö minä sitä jo Heikki-vainajalle sanonut? Tämäpä vasta aika rytinää on ollut. Minä olen sen kestäessä miehistynyt. Asiat olivat suuret enkä minä niille voinut mitään tein vaan työtä niinkuin mies, niinkuin renkimies. Mutta Vierimän ukko oli saanut naapurinsa jälleen takaisin.
Eilen aamulla, kello viisi, sanoi vaarini. Me olemme siis aivan onnettomat. Koko Liminka joutuu ihan perikatoon, valitti ukko pyyhkien silmiänsä. Sellaista sielun paimenta, kuin hän oli, emme voi ikinä saada, eikö niin, Helmikangas? Kyllä se on hyvin epäiltävää, onko sellaista pappia enään koko maailmassa, sanoi vaarini.
Kun tuo viimeinen palvelus, minkä vielä voimme Vierimän muorille tehdä, oli toimitettu ja hän oli maan rauhalliseen poveen kätketty, lähdimme me pois ja ajoimme Vierimälle. Täällä nyt syötiin päivällistä, pidettiin puheita ja juotiin kahvia. Muutamat partasuu-miehet kaatoivat viinaakin kahvin sekaan, mutta kukaan ei humalaan tullut. Yhtä ainoata kutsuttua kaivattiin, se oli minun vaarini.
Olin liian lapsi arvostelemaan hänen tekoansa. Vaarille sanoin kumminkin ymmärtäväni koko kertomuksen, jopa senkin, että minä olin poika, joka jo voisin pappilan ryytimaassa rikkaruohoja nykkiä. Eikö niin, vaarini? Aivan niin, sanoi vaari, puhaltaen savupilven piipustansa. Kaikki oikein, kaikki oikein!
Kaikki olimme suurimmalla tarkkuudella kuunnelleet noita vaarini sanoja, vaan kun hän oli sanansa päättänyt, hyppäsi Vierimän ukko äkkiä seisoallensa ja otti vaarini kädestä kiinni, puristi sitä oikein voimansa takaa ja sanoi: Mitä puhutte, minun entinen isäntäni ja kunnianarvoinen vanha Helmikangas. Onko meidän rakastettu, vanha opettajamme ja rovastimme kuollut?
"Eikö totta, olethan sinä vaarini?... Lovisa on sanonut sen " "Kuka Lovisa?" kysyi hän sointuvalla äänellä minusta kuului kuin olisi hän sillä kysymyksellä tahtonut karttaa kaikkia selityksiä. "Mutta, vaari meidän Lovisamme! hän joka silloin kantoi pientä veljeäni, kun hän vielä oli kapalossa. Mutta nyt on hän poissa. Me emme voi pitää lapsentyttöä, sanoo äiti, se on liian kallista..."
Kohta pihalla tuli vaari meitä vastaan, saattoi minut kyökkiin ja esitteli minun ruustinnalle, joka oli siellä. Minä en ollut ennen ruustinnaa nähnyt ja katselin häntä jotenkin terävästi silmiin, seisoen kyökin ovipielessä, sillä välin kun vaarini puhui hänen kanssaan niin hiljaa, etten monta sanaa erottanut. Kun keskustelu päättyi, käskettiin äitinikin sisälle.
Hänen osansa voi kylläkin olla jalo ja loistava Herransa luona. Vaarini ei ollut kotona minun tullessani, että olisin häntä tervehtinyt, ja päätin sen tähden käydä Korvenpäässä, tervehtimässä vanhaa ystävääni, iso-enoani Aspelaa. Pian olinkin siellä. Ei siellä ensinkään näkynyt jälkiä Tolpan Pirjosta ja hänen perintönsä tomusta ja homeesta.
Päivän Sana
Muut Etsivät