Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 15. heinäkuuta 2025
Se oli heidän aikansa tuo; ylimyksellinen aika, jolloin kaikki päivän lapset, kaikki kyntäjät ja ojankaivajat ja paimenet ja lypsäjät olivat vaienneet ja vaipuneet unen maailmaan tuolla alapihan matalammissa rakennuksissa. Ne olivat niitä eri olentoja. Ja alettuaan soittonsa he tavallisesti unohtivat Heikin kokonaan. Niin nytkin tänä iltana, viimeisenä iltana ennen muuttoa.
Nämä talonpojat, joiden itsenäisyys ei, niinkuin monen muun heidän maanmiehensä, koskaan ollut taipunut hovin herrojen ikeen alle, iloitsivat nähdessään, että heidän arvoaan ja oikeuttaan puolustettiin sotamiehen ylpeyttä vastaan; he unohtivat, että ennen pitkää monen heistä ehkä täytyisi pukeutua sotatakkiin ja taistella isänmaan puolesta.
Naiset kadunkulmassa unohtivat hetkeksi tärkeät juttunsa ja kääntyivät kaikki sitä kummaa katsomaan. Herra Jumala, tuon verran ihminen tietää, puhui itsekseen eräs vaimo, joka nousi kalliota ylös. Viikko takaperin vielä terve ja ihana kuin kukka. Nyt tuommoisena! Minäkin seurasin sairasta silmilläni, kunnes hän katosi erään talon pihaan.
Fluornin sedänkin unohtivat he melkein kokonaan, sillä moneen vuoteen eivät he kuulleet hänestä sanaakaan. Kutsuttiinpa tuosta eräänä päivänä Amrei veljineen heidän holhojansa luokse. Siellä istui mies, iso ja pitkä sekä ruskea-kasvoinen. "Tulkaa tänne lapset", sanoi hän sisääntuleville. Hänen äänensä oli karkea ja kuiva. "Ettekös tunne minua enää?" Lapset katsoivat häneen suurin silmin.
Hänen kasvoillaan oli niin surullisen ajatteleva ilme, joka ei ensinkään sopinut hänen nuorelle ijälleen, että sekä Eugen että Dora unohtivat kaikki muut ajatukset ja heidät valtasi hämärä, tuskallinen aavistus. "Olemme, olemme", vastasi Dora nyyhkyttäen, "rakas pikku tyttöseni ... anna anteeksi isälle ja äidille..."
Keskellä rosvoamisen hurjaa melua, vaikutti hänen korkea levollisuutensa hurjiin sotureihin, ja mitä hän oli arvannut tapahtuikin, että nimittäin kasakat, haluten sitä arvollista saalista, jota heille tarjottiin, unohtivat tarkkaan tutkia niitä huoneita, jotka näyttivät vähemmän saalista lupaavilta; tämän kautta jäi tyttöjen kätköpaikka keksimättä.
Uuno, sinä et ymmärrä tätä asiaa. En, en ymmärrä, sanoi Uuno ylenkatseellisesti. Tuolla jo näkyy puustelli, osoitti kyytimies piiskan varrella. Ja sekä Henrik että Uuno samassa unohtivat mitä puhuivat, ja uteliaasti alkoivat tähystää osoitettuun suuntaan. Näkyviin oli ilmestynyt sininen metsänreuna ja sen kupeella punersi täplä. Se oli kappalaispuustelli.
Monta sanaa eivät he vaihtaneet, mutta epätasaisesta soudusta voi päättää, että milloin toinen, välistä molemmat yhtaikaa unohtivat, minne oli mentävä. He tarvitsivat puolen tuntia soutaakseen saman salmen yli, jonka yli tyttö oli äsken kulkenut kymmenessä minuutissa. Sattuipa niinkin, että nuorukainen kerran lakkasi kokonaan soutamasta ja kun tyttö yhä souti, alkoi vene pyöriä paikoillaan.
Tämän omituisuuden Laurissa oli hänen vaimonsa ja naapurinsa pian huomanneet, ja senpä tähden ei Jolsan Matista eikä kapteenista eikä myöskään Laurin meriretkestä mitään puhuttu. Josko he ensimmäisinä vuosina muistivatkin tätä, unohtivat he sen vihdoin kokonaan.
Koettelivat kilvan, kuka pitemmältä osasi vetää äätä, se ehdottomasti suurinta rakkautta osoitti. Kaikki yksitoista huusivat äätä, ja kauas huuto kaikui toisiin luokkiin. Mutta sitä he eivät muistaneet; innoissaan he unohtivat kokonaan arvonsakin korkeimman luokan oppilaina. Toisiaan vasten he seisoivat ympyrässä, suut seljallaan, ja äätä he vaan yhteen ääneen venyttivät.
Päivän Sana
Muut Etsivät