Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 23. kesäkuuta 2025
Maaherra, kenraali Carpelan istui eräänä rasittavan lämpöisenä kesäpäivänä virka-huoneessansa raskaasta ilmasta ja paljosta työstä suuttuneena. Ympärillänsä istui kirjottavia herroja, kaikki ääneti, arvossa pitäen maaherran pahaa mieltä ja rypistynyttä nenää, jota vaan kärpäset eivät muistaneet välttää.
Sitte istahtivat he liki toisiaan keksimään apukeinoa ja jatkoivat kuiskuttaen puhettaan, joka tähän asti oli käynyt kyllin kuuluvasti, he kun hämmästyksissään eivät ollenkaan muistaneet viereisessä huoneessa työskenteleviä apulaisia ja oppipoikia. Mutta he eivät keksineet keinoa, heidän liikkeensä kävivät yhä kiivaammiksi ja tuskallisemmiksi.
Creakle, minä en ole unhottanut itseäni, minä minä olen muistanut itseni, Sir. Minä minä olisin toivonut, että te olisitte muistaneet minua hiukan ennemmin, Mr. Creakle. Se se olisi ollut ystävällisempää, Sir, oikeammin tehty, Sir. Se olisi säästänyt minulta paljon, Sir". Katsellen tarkasti Mr. Mell'iä, pani Mr.
Mahdoton on kuvata hänen iloansa, kun hän huomasi, että hän oli lyönyt nenänsä omaa vasaraansa vastaan! Tuo siunattu vasara, hän tarttui siihen kuumeentapaisella innolla! Jakobsson'in hätyyttäjät hämmästyivät niin suuresti hänen oudosta ja odottamattomasta matkustustavastansa, ett'eivät muistaneet aseitansa käyttää ennenkuin Jakobsson päästyänsä seisaallensa oli valmis puolustamaan itseänsä.
Tuntui siltä kuin ihmiset olisivat unohtaneet puhumisen taidon ja olleet raivoisan hulluuden vallassa, jolloin eivät muuta muistaneet kuin huudon: kristityt jalopeurojen eteen! Päivät olivat kummallisen helteiset ja yöt viileämmät kuin koskaan ennen. Itse ilma tuntui olevan täynnä hulluutta, verta ja rikosta. Mutta samassa määrin kuin julmuus kasvoi, kasvoi marttyyriuden ikävöiminenkin.
Näin paikan virran pohjassa, johon se kuplana painui soran ja kivien sekaan. Siellä vesi tuudittaa poloista, jolla ei ole henkeä eikä ole kuollut. Sinähän hourit, Elise raukka. En. Minä näin kaikki niin selvästi, kuin silmilläni ainakin. Kurjuuteen olemme uponneet, ja voimme odottaa apua ja armoa ainoastaan Jumalan kädestä. Sen Jumalan, jota onnemme päivinä emme muistaneet.
Koettelivat kilvan, kuka pitemmältä osasi vetää äätä, se ehdottomasti suurinta rakkautta osoitti. Kaikki yksitoista huusivat äätä, ja kauas huuto kaikui toisiin luokkiin. Mutta sitä he eivät muistaneet; innoissaan he unohtivat kokonaan arvonsakin korkeimman luokan oppilaina. Toisiaan vasten he seisoivat ympyrässä, suut seljallaan, ja äätä he vaan yhteen ääneen venyttivät.
Sen olivat vanhemmat jo monta kertaa kokeneet, ettei Aaposta siedä heidän kuullen puhua, sillä silloin alkaa itku ja mangunta. Vaan eivät aina muistaneet varoa. Ja nytkin pidätti suurempaa ääntä puhkeamasta lasten tottumus sunnuntaipäivän hiljaisuutteen.
Rakkaus oli ollut kaikki kaikessa heille. He eivät olleet muuta tehneet eivätkä muuta muistaneet. Eivät muuta miettineet eivätkä muusta puhuneet. Rakkaus oli täyttänyt heidän koko elämänsä. Koko heidän henkinen ilmakehänsä oli ollut rakkaudella tihennetty. Kumpikin he tunsivat vaistomaisesti, ettei aina voinut jatkua näin.
Krogstad. Olisitteko muistaneet minua? Rouva Linde. Minun tulee tehdä työtä, jos mielin elää. Koko ikäni, niin kauas kuin saatan muistaa, olen minä työtä tehnyt, ja se on ollut mun paras ja ainoa iloni. Mutta nyt olen minä ypöyksinäni maailmassa, niin kauhean tyhjänä ja hyljättynä. Tehdä työtä omaksi eduksi, siitä ei ole mitään iloa.
Päivän Sana
Muut Etsivät