Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 6. marraskuuta 2025
Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan Olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan, Hopeelta hohtaa paita, hivukset pitkät sen Ne lumivalkeoina valuvat harteillen. Ja huonehessa valtaa kuin haudan hiljaus, "Mitäpä tuokin täällä?" vaan kuuluu kuiskahdus, Ja yli otsain lentää pimeät varjot yön, Ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.
Matti kyllä arvasi, että tuolla tavalla tehtiin. Siispä hänen tapansa oli, kun tuli velkoojainsa luota Pertun Mikon tupaan, kertoa halveksimalla, kuinka tuokin on kovin muutaman pennin vaivainen, "pitäiskö minun nyt rahaksi muuttuman!" Nauroi sitten päälle ja alkoi morkkaamaan ihmisiä nylkiöiksi.
Mutta hänen juromaisuutensa katosi, kun Hintti meni naurusuin hiljaa pyytämään lupaa heidän nuorten vähän leikkiä. Niin leikkiäkö? Kyllähän minä teidän tyttöjen, mutta kun on tuokin Pekka ja noita muita poikia, sanoi Hemmo ja katsahti syrjittäin heihin. Ei me heistä välitetä mitään, lohdutti Hintti. Mitä te leikkisitte?
Jos yhtiö todella taikka leikillä jotakin parannusta aikoisi, voisivat sen rasvamahat johtajat itse nähdä, kuulla, haistaa ja maistaa aivan tarpeekseen jo Helsingin tai Hangon satamissa, ilman sen pitempiä tutkimusmatkoja. Mutta sellaisista aineksista kuin tuokin yhtiö on koottu, ei voi mitään parempaa toivoa. Toisessa luokassa.
Kenties kadunkulmassa, jossa hän oli tullut sen verran tuntoihinsa, että oli huomannut tarvitsevansa raikasta ilmaa ja pysäyttänyt automobiilin. Kiitos, sanoi herra, kohotti kohteliaasti hattuaan ja meni menojaan. Omituinen tapa tuokin täällä Berlinissä, ajatteli Johannes, pyytää tulta toisen tupakasta. Tuo herra oli häntä jollakin tapaa hermostuttanut. Miksi ei pitänyt itse tulitikkuja?
Koti sopii jokaiselle, hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen yksinkertaisesti. Tohtori tekee työtä, mutta tohtorilta puuttuu koti. Ja siksi on tohtori niin usein synkkä ja alakuloinen. Tuokin on huomannut sen, ajatteli Johannes. Eikä hän jälleen voinut olla mielessään harmittelematta berliniläisen porvariston ystävällistä tungettevaisuutta. Synkkä? Alakuloinen? Mitä se muihin kuului!
Jo tuokin rahilo olisi siihen sylkemiseen aikoja kuollut, kun olisi sydän ja henki ollut samalla paikalla kun oikeilla ihmisillä." Pappilan rengit tunsivat, ettei emännän kanssa lopu väittely, eikä heidän asiansa selviä, siksi lähtivät äänen puhumatta kävelemään pois.
Asia oli kesken. Hänen oli saatettava se onnelliseen päätökseen, jos hänen mieli koskaan voida kirkkain otsin kohdata vaimoaan. Hänen vaimonsa ei ottaisi asiaa ollenkaan niin keveästi kuin hän itse sen jo nyt olisi ollut valmis ottamaan. Sen tunsi Johannes vaistomaisesti. Hänen täytyi siis, maksoi mitä maksoi, tuokin seikka vääjäämättömään, tinkimättömään loppuun suorittaa.
Hän seisoi nojaten lapiotansa vasten, "katsokaa, herra ylioppilas, minkä tänään löysin", lisäsi hän hetken jälkeen hiljaisemmalla äänellä ylioppilaalle, ja otti taskustansa vanhan hopearahan, jonka oli löytänyt pellolta. "Kirkas ja loistava tuokin taisi ennen olla, mutta maahan senkin piti joutua." Hänen katseensa oli kummallinen, hänen näin puhuessa.
Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan, olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan, hopeelta hohtaa parta, hivukset pitkät sen, ne lumivalkeoina valuvat harteillen. Ja huonehessa valtaa kuin haudan hiljaus, "mitäpä tuokin täällä?" vaan kuuluu kuiskahdus, ja yli otsain lentää pimeät varjot yön, ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.
Päivän Sana
Muut Etsivät