Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 23. heinäkuuta 2025
Näin pitkälle oli Soisalo päässyt mietteissään, kun Antti, nähtävästi huomaten äkkiä hänen hetkellisen hajamielisyytensä, käänsi puheen toisaalle ja rupesi kyselemään heidän yhteisistä helsinkiläisistä tuttavuuksistaan ja tiesikö Soisalo mitään heistä, kuka mahtoi olla kaupungissa ja missäkin kesää viettämässä?
Se oli kiusallinen kohtaus, selitti toinen, suoraan hänen kysymykseensä vastaamatta. Juristi, vieraat miehet ja kaikki! Hyvä, etten toki ampunut heitä. Häh? säpsähti Soisalo. Ampunut? Jätäpäs vain se temppu tekemättä! Antti vetäisi auki kirjoituspöydän laatikon, jonka ääressä hän istui, ja heitti ystävänsä eteen kiiltävän, uuden-uutukaisen revolverin.
Mutta sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei rakkautta voi tappaa muuten kuin toisella rakkaudella. Entä minä en tahtoisikaan sitä tappaa? Entä minä tahtoisinkin elää tästedes vain vanhoissa muistoissani? Silloin sinä olet mennyttä miestä. Ja silloin jää minun tehtäväkseni vain surkutella sinua kaikesta sydämestäni. Soisalo puhui totta.
Juuri kun he olivat Catanin ovesta sisälle astumaisillaan, huomasi Antti Heikinkadun kulmassa myötävän joitakin lisälehtiä ja kuuli sanomalehtipoikien tuolla taempana ryntäävän suurella vauhdilla eteenpäin ja huutavan kimakasti kaupan tavaraansa. Hän pysähtyi käsi ovenrivassa. Lisälehti! sanoi hän. Odota, minä ostan yhden. Joutavia! ärähti Soisalo odottamattomalla tuimuudella.
Nyt sai taas olla ihminen, vaikka vain tunnin ajan. Soisalo istui jo eräässä Pörssin avaran ruokasalin rauhallisessa kulmassa, kun Antti tuli kiirehtien ja pyytäen anteeksi mahdollista myöhästymistään. Hän puolestaan oli ollut eilis-illan jälkeen erittäin huvitettu tapaamaan Anttia. Tällä hetkellä kiinnittivät hänen mieltään kuitenkin aivan toiset asiat.
Soisalo tiesi, että kamreeri Jäkälä oli maan etevimpiä finanssimiehiä. Hän ei sentähden tahtonut väittää vastaan mitään, hyvin arvaten, ettei väittely ukon itsepintaisuuden vuoksi päättyisi vainajan haudallakaan ja että hänen kaikissa tapauksissa täytyisi lopulta tunnustaa itsensä voitetuksi. Hän sanoi senvuoksi vain yksikantaan: He häviävät siis? Miljonia, nyykäytti ukko päätään.
E-en, vastasi Soisalo, vetäen pitkään sanojaan. En tähän asti. Minulla on aina ollut kyllin, mitä olen tarvinnut, eikä rikkaus luullakseni minua oikein pukisikaan. Sinulle sitävastoin se on aivan välttämätön. Kuinka niin? ihmetteli Antti. Pidätkö minun elämäntapaani ja taipumuksiani niin paljon ylellisempinä?
Taikka jos niin on, jatkoi Soisalo, niin hän ei ole sinua ikinä rakastanut. Olen itsekin ruvennut sitä epäilemään. Antti sanoi sen niin raskaasti, että Soisalo päätti toistaiseksi lopettaa tämän keskustelun. Syntyi jälleen syvä äänettömyys. Lähdemmekö? kysyi Antti äkkiä. Hän oli nähtävästi hyvin hermostunut. Soisalo maksoi nopeasti.
Ja mikäs oli ollessa, kun rahaa oli pantu menemään, oltiin nuoret ja terveet ja vielä mitä onnellisimmassa aviossa, kuten kuulsi läpi jokaisesta heidän ilmeestään ja eleestään. Ei Soisalo olisi aikoinaan uskonut heistä noin sopusointuista paria tulevan. Hän oli tuntenut Antin jo koulunpenkiltä, rouvan kanssa taas vasta nuorena maisterina tutustunut.
Tämä on ensimmäinen päivällinen, jonka syön jälleen poikamiehenä. Siksi pyysin sinua tulemaan. Ja lapset? Hän vei lapset mukanaan. Nyt oli Soisalo kiikissä. Hän ei ollut ollenkaan tottunut tämäntapaisia tuokiotiloja hoitamaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät