United States or Libya ? Vote for the TOP Country of the Week !
Oikeinhan sen silmät tulta iskivät, sanoi isäntä hiljaa emännällensä. Pane maata lapsukainen ja siunaa itsesi, sanoi Sunkreini ja sammutti palavan päreen pistämällä sen pesän edessä olevaan vesikiuluun. Herra siunatkoon meitä ja kaikkia, jotka kulkevat elon teitä, erittäin tämmöisessä pakkasessa ja lumen paljoudessa, huokasi Saksmanni.
Niin, maailma tulee täyteen ihmisiä, jatkoi Sunkreini, niitä on kuin Ekyhtin sirkkoja. En oikein käsitä, valitteli Saksmanni, sinun ajatustesi päämeininkiä. En käsitä sitä minäkään; sen vaan luulen ymmärtäväni, että paljon on, jota et sinä, enkä minä ymmärrä. Niin, näitäpä viisaat tutkivat, nämät ovat tutkimattomat, huokasi Saksmanni.
Silloin alotti Saksmanni kuoleman virren, ja ennenkuin hän vielä oli ennättänyt viimeiseen värsyyn oli Pynnölän yövieras kuollut. Se ihminen oli varmaan paljon kärsinyt, sanoi Sunkreini miettiväisesti. Mutta nyt ne ovat loppuneet, jatkoi isäntä. Mahdollista, myönsi Saksmanni. Nyt oli ensi työksi otettava lapsi pois kuolleen vierestä; eihän sen siinä käynyt oleminen.
Täytyyhän sille arvata, sanoi Sunkreini, ja meni avaamaan ovea. Kysykää, kuka se on, ennenkuin oven avaatte, muistutti Saksmanni varovaisesti. Kuka siell' on, kysyi Sunkreini. Ei kuulunut muuta, kuin kiihkeämpää kolkutusta. Ja kun suutari toisti kysymyksensä, niin valittavaa, epäselvää ääntä vaan kuului. Ovi avattiin.
Tutkimisen jälkeen riensi herra unilukkarin luokse, ja unilukkari me laulumiehet olemme hyvät ystävät kertoi hänen juuri kysyneen Marin perustusta. Kyllä tunsin jonkun olleen takanani ja katselleen minua, tunnusti Mari punastuen. Minä näin hänen muotonsa muuttuneen ensin punaisen, sitten vaalean karvaiseksi, kertoi Saksmanni. Tämä jotain merkitsee, tuumaili Sunkreini.
Ja sitten kun se toimi oli tehty, alkoi Saksmanni kuoleman virren, ja laulun kaikuessa ensin pirtissä sekä sitten ulkona adventti-aamun talvisessa raikkaudessa, kantoivat miehet kuolleen erääseen tyhjään aittaan. Kaikkea tuota menettelyä oli Mari katsellut miltei välinpitämättömästi. Olipa hän toisten lasten mukaan mennä sujahuttanut äitinsä luo ja laskenut kätensä hänen rinnalleen.
Toiset seurasivat esimerkkiä, ja pian seisoivat kaikki muuripenkin vieressä, katsellen vaaleata vaimoa. Marityttö oli kyyristynyt hänen viereensä ja piti molemmin käsin äitinsä kaulasta. Kädellään kosketti Saksmanni vaimon otsaa; se oli melkein kylmä. Aivan henkitoreissansa oli vieras.
Kun nyt Pynnölän pirtissä miehet olivat partansa ajaneet, illallinen oli syöty ja muut välttämättömimmät lauvantaipuuhat suorittaa ehditty, niin virkki Saksmanni: Veisataan nyt pari ehtoovirttä pyhä-illan kunniaksi! Ja sydämmiemme hartaudeksi, myönsi Sunkreini. Niin kyllä, onhan se sopivaa, lausui siihen isäntä.
Kyllä, kyllä, erittäin minä, huokasi Saksmanni ja lausui seuraavan värsyn eräästä huolilaulusta: "Kuinkas poika taitaa Olla nyt iloissans', Kuin kumppanians' kaipaa Vetisen silmän kanss'?" Se värsy, jatkoi hän, sopii niin hyvin minulle, sillä usein muistelen Saaravainaata. Ihminen hän oli, mutta siellä hän nyt lepää, ja levätköön vahvass' rauhass'! Niin, kuolo kaikki tasoittaa, lisäsi suutari.
Oli hän myös puhuttelevinaan jotakuta hyvääkin ihmistä; sillä hän sanoi usein: te olette hyvä ja jalo, sen uskon, vaikka koko maailma teitä sanoisi pelkuriksi; te olette minun, ei teitä ota minulta muu kuin kuolema. Ettekö enemmästä selkoa saanut, kysäsi Saksmanni.