Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 14. heinäkuuta 2025
Puhtaasti kirjallisena ilmiönä hän valmistaa runoudessa, niinkuin Päivärinta suorasanaisen kertomuksen alalla, tietä uudelle, 1880-luvun murroskaudelle, suorittaa senkin täysin oman luonteensa mukaisesti, ja seisoo jälleen lähempänä 1890-luvulla esiin astuvaa kirjailijapolvea kuin kukaan hänen aikakautensa kirjallisista edustajista. »Nuori» ja »vanha» Suomi lyövät hänessä kättä toisilleen.
Juteinin rohkeimpiin toiveisiin kuului saada suomi suloisesti helkkymään runoudessa, tietoviisauden, kasvatusopin ynnä kaikilla muillakin maallisten tieteiden aloilla, niinkuin se Agricolan päivistä saakka oli kaikunut saarnatuoleista, raamatusta ja hengellisestä kirjallisuudesta yleensä.
Tieten taikka tietämättään, hän tulkitsee siinä ei ainoastaan omaansa, vaan myös koko aikakautensa käsitystä: luonto, luonnollisuus ja välitön tunne, josta runollinen mieliala joskus vaivattomasti sanoiksi pulpahtaa, niitä hän runoudessa ihailee. Ja missäpä nämä ominaisuudet olisivat tavattavissa puhtaampina kuin juuri kansanrunoudessa.
Silloin mahtoi hän harhailla yksin »sunnuntai-lakeissa» tuvissa ja tuntea olevansa orpo maailmassa, yksin syntyväinen ja yksin kuolevainen, välillä vähäinen valojuova. Ja jotakin tuosta samasta mielialasta on läpikäyvänä ja kenties syvimpänä säikeenä Kiven runoudessa. Ilo kumpuaa siinä surusta, suru kaiken tyhjyydestä ja katoavaisuudesta.
Pohjaltaan ei korkein runous muuta olekaan kuin tätä, eikä sillä ole muuta päämäärää, kuin pitää avoinna »niitä valtateitä, jotka johtavat näkyväisestä näkymättömään». Mutta se on myös elämän korkein päämäärä, ja se on elämässä paljoa helpompi saavuttaa, kuin jaloimmassakaan runoudessa, sillä runouden on täytynyt pudottaa pois hiljaisuuden suuret siivet. Ei ole mitään pieniä päiviä.
Niinkuin yksinäinen, jylhä vuorenkukkula seisoo Kaarlo Kramsu Suomen runoudessa. Hänen kielensä on kirkas ja kova, hänen tunne-elämänsä karu ja ytimekäs, hänen ajatusmaailmansa selkeä, voimakas ja harvaviivainen, hänen paatoksensa synkkä, teräsharmaa ja syvimmässä merkityksessä traagillinen.
Mitenkähän paljon kasvaisikaan sellaisen arvostelijan kyky käsittää mitä runoudessa ja sen kaipuussa on suurta ja mahtavaa, jos hän kerrankin elämässään näkisi »Ratsastajan» myrskypäivänä 1,700 jalan korkuisena rynnistävän etelään päin suoraan merentyrskyihin, jolloin hänen hartioillaan vaippa liehuu pohjoista kohti ja katselija aivan selvään on näkevinään paitsi itse mahtavaa urosta myöskin hevosen pään, korvat, kaulan, suitset ja mahtavan rinnan.
Kuitenkin osoittaa Oksasen myöhäisempi tuotanto niin selvää siirtymistä tästä kannasta, että Arvi Jänneksen suursuomalaisuus esiintyy jälleen aivan uutuuden voimalla suomenkielisessä runoudessa.
Etevin niistä ominaisuuksista, jotka Kalevalan puoleen ovat vetäneet tämän asiantuntijain yleisen ihastuksen, on epäilemättä sen selvä, elävä, todellisia muotoja luova kuvausvoima, suuri lahja kaikessa runoudessa, mutta erittäinkin päävaatimus epoksessa, jolla on runouden kokonaisuudessa sama sija, mikä kuvanveistolla ja maalauksella taiteessa ylimalkaan.
Iltamessun aikaan, kun aurinko läheni taivaanrantaa, puhalsi mereltä viileä puuska luostarin puutarhan reheviin pensaisiin ja vei niiden puhki mennessään kukkastuoksua pitkin tyhjiä laguuneja, sitä hiljaista sisämerta, joka ympäröi Venetsiaa. Niin rikas on Venetsia rakennustaiteensa ja väriensä runoudessa että se sietää vihannuuden ja kukkien niukkuutta.
Päivän Sana
Muut Etsivät