Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 12. heinäkuuta 2025
Jonkun ajan kuluttua senjälkeen kertoivat he taas minulle, että he olivat jälleen nähneet niin »kauhean hullunkurisen kappaleen», jonka nimi oli »Robert von Nordman» tahi »jotakin sentapaista». He kertoivat nyt kuinka tuo kaunis herra Robert, joka oli niin tyylikäs ja koreasti puettu, eräänä iltana käveli alakuloisena kuutamossa hautausmaalla laulaen jotakin kaunista laulua.
Kun vaunut oli saatu auki, astui niistä ulos vanha, hieno herra, jonka Antero tunsi professori Hartmaniksi, hänen rouvansa ja tyttärensä Anette, jotka Antero tunsi promotsionista. Kärryissä ajoivat Robert ja Lauri Martin ja Thure Hartman. Se nuori mies, jonka Antero oli pelännyt täällä tapaavansa, ei ollut mukana.
Kaarina oli muuttunut eduksensa, hän oli itsetietoisempi ja varmempi, ja hänen katseensa oli rauhallinen ja kirkas. Robert lähetti teillekin terveisiä. »Sano Hagmannille», sanoi hän, »että ihmisen tulee ajatella kansaansa ja ihmiskuntaa enemmän kuin omaa itseään, olkoonpa sitten vaikka omaa autuuttaankin.
Toinen rohkeakasvuinen, laiha ja valkoverinen, oli englantilainen Robert Tresillian Cornwallista kotoisin, joka vaimonsa kuoltua oli jättänyt synnyinmaansa ja asettunut Meksikoon. Siinä tuokiossa, josta puhumme, olivat kaikki matkustajat, ensimmäisestä viimeiseen asti, alakuloisia ja nähtävästi levottomia.
Kelloluukut olivat auki. Tapulin edustalla oli tie havutettu pappilaan päin. Taisteliko Robert kauan kuoleman kanssa? kysyi Antero. Kaksi viikkoa sitten hän tuli kotiin. Täytyi kantaa reestä, kun ei enää jaksanut omin voimin nousta. Näytti ensin vähän virkistyvän, mutta sitten otti Herra omansa. Millä mielellä hän kuoli?
Robert tunsi, että hänen olisi tullut sanoa jotain, että hänen velvollisuutensa sielun paimenena olisi ollut lausua jotain ilahuttavaa, varoittavaa ja lohduttavaa, vaan se oli hänelle aivan mahdotonta. Kaikki mitä hän aikoi puhua kärsivällisyydestä ja alistumisesta, näytti nyt kun todellisuus niin peloittavana irvisti vastaan, niin vähäpätöiseltä, että oikein hävetti.
Ja hänen seisoessaan siinä, valtasi hänet suloinen, omituinen tunne siitä, että kaikki niin sisä- kuin ulkopuolellakin häntä katosi, aika, paikka, muistot, ajatukset, ettei maailmaan jäänyt muuta jälelle kuin Robert ja hän ja ne tunteet, mitkä liittivät heidät yhteen.
Järkähtämätöin neuvoni siis on se, että heti paikalla kerrassaan keskeytätte työnne ja lähdette Tukholmaan neuvottelemaan jonkun kokeneen lääkärin kanssa, esimerkiksi..." "En", keskeytti Robert äkkiä, "Tukholmaan en lähde, enkä myös kysy neuvoa keltään erikoislääkäriltä.
Siellä ilmestyi m. m. parina kappaleena käsinkirjoitettu sanomalehti, jota kimnasistit itse toimittivat ja joka sisälsi paitsi joukottain suorasanaisia kirjoituksia myöskin sangen sieviä runonpätkiä, joita Robert Malmström, Wetterhoff, Edelsköld y. m. kyhäilivät.
Olen aina toivonut saavani tehdä jotakin erinomaista." Robert ei vastannut; häneen nämä sanat koskivat kipeämmästi kuin hän tahtoi näyttää.
Päivän Sana
Muut Etsivät