Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 20. kesäkuuta 2025
Yksityisvaunun ikkunoitten läpi näin vilaukselta kolme miestä, jotka tunsin. Hartman oli oikeassa. Yksi miehistä oli kenraali Altendorff; ja toiset kaksi olivat Mason ja Vanderbold, oligarkian sisimmän piirin salapoliisilaitoksen huomattavimmat miehet. Oli hiljainen kuutamoyö, mutta minä kääntelehdin levottomana vuoteellani voimatta nukkua. Viiden aikana aamulla pukeuduin ja nousin vuoteelta.
Hänen sulhasensa kuului yhteen niistä kolmesta uskottomasta rykmentistä, jotka tekivät kapinan. Hartman ja minä söimme aamiaisen ruokailuvaunussa. Taivas oli pilvessä, ja juna syöksyi kuin ukkosennuoli läpi aamuhämärän. Yksin ne neekeritkin, jotka palvelivat meitä ruokaillessa, tiesivät, että jotakin kamalaa oli tulossa.
Antero ja Helander astelivat Honkaniemestä Kontolan kirkolle päin. Mutta onko se mahdollista, mitä sanoit? kysyi Antero. Varmana siitä pappilassa ainakin kerrottiin. Thure Hartman sen sanan toi. Etteikö saisi suomeksi enää painattaa muita kuin uskonnollisia ja taloudellisia kirjoja? Kumma, että enää niitäkään! Kai tulee vielä uskonnonkin vuoro, jos tätä menoaan menee.
Minä en hiiskuisi sanaakaan kenellekään tästä epäluulosta, jollei minusta tuntuisi, etten pääse Chicagosta elävänä. Pitäkää silmällä Knowltonia. Pankaa hänet satimeen. Ottakaa selko. Minä en tiedä sen enempää. Se on vain mielijohde, jonka totuuden perille minun ei ole onnistunut päästä.» Me olimme juuri astumassa katukäytävälle. »Muistakaa», Hartman lopetti totisena. »Pitäkää silmällä Knowltonia.»
»Se kuuluu linnoituksista», sanoi Hartman. »Jumala armahtakoon noita kolmea rykmenttiä!» Eräässä kadunkulmassa me huomasimme teurastushuoneiden puolella jättiläismäisen savupatsaan. Seuraavasta kulmauksesta saattoi nähdä useita samanlaisia patsaita kohoavan West Siden puolella.
Minä näen vieläkin, kirjoittaessani näitä rivejä, hänen harmaan, vanukkeisen tukkansa hulmuavan levällään, veren tihkuvan otsassa olevasta haavasta, hänen oikeassa kädessään pienen kirveen, ja hänen vasemman kätensä, laihan ja ryppyisen, keltaisia haukankynsiä muistuttavan, kourivan ilmaa suonenvedontapaisesti. Hartman hypähti minun eteeni. Nyt ei ollut aikaa selityksiin.
Kaamea painostus oli vallannut heidät; heidän luontainen huolettomuutensa oli kadonnut olemattomiin; he olivat hajamielisiä ja epäröiviä liikkeissään ja kuiskailivat synkän näköisinä toisilleen keittiön vieressä olevan vaunun kaukaisimmassa sopessa. Hartman oli toivoton asemasta. »Mitä voimme tehdä?» hän kysäisi jo kahdennenkymmenennen kerran olkapäitään kohottaen.
Syömme täällä puiston ravintolassa. Jos jaksat, niin tule mukaan. Toivottavasti on pahoinvointisi jo mennyt ohitse. Antti. Pistin paperin taskuuni ja rutistin. Mies odottaa vastuuta, huomautti Mari. Ei siihen tarvita vastausta. Hän saa mennä. Mari läksi ja minäkin nousin sanomaan jäähyväisiä. Mihinkä sinulla on kiire? Istu nyt täällä vielä, kehoitti rouva Hartman. Mutta minä en voinut.
Antero oli turvautunut johonkin kuvakirjaan, jota selaili salissa mitään näkemättä, mielessään tunne siitä, että hän oli täällä liikaa. Kun vain pääsisi lähtemään, kun jo tänä iltana... Missä Thure Hartman on? kysyi Antero. Niin, Thure, sanoi Robert, vilkkaasti pysähtyen hänen kohdalleen.
Kiroileva poliisi minun vierelläni myöskin juoksi ja Hartman ja minä juoksimme, emme tietäneet miksi, saman sokean pelon ajamina. Todellisuudessa ei mitään tapahtunut, mutta sitä selitettiin jos mitenkin.
Päivän Sana
Muut Etsivät