Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 20. kesäkuuta 2025
Pojat kyllä itse parhaiten tietävät, mitä tekevät. Se vielä puuttuisi, että me ... ei ikänä! »P. S. Hartman pyytää minua vielä sanomaan, että tulossa oleva oikeusjuttu oli oikealla ajalla aloitettu. Korkeimmassa paikassa ei katsota suosiollisin silmin uusia suuntia kirkonkaan alalla, ja on kuulunut, että tässäkin liikkeessä jo on alettu vainuta jotain valtiollista.
Twentieth Century lähti New Yorkista kello kuusi illalla, ollen sen määrä saapua Chicagoon seuraavana aamuna kello seitsemän. Mutta se ei liikkunut varsinaisella vauhdillaan tänä yönä. Me kuljimme erään toisen junan perässä. Matkustajain joukossa siinä Pullmanissa, missä minulla oli paikkani, oli toveri Hartman, joka kuten minäkin oli Rautakoron palveluksessa.
Samassa kuulimme epämääräisen äänen, joka muistutti kaukana kiehuvan jättiläismäisen kattilan porinaa, ja Hartman sanoi sen tulevan kuularuiskuista ja automaattisista kivääreistä. Ja yhä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ei mitään tapahtunut sillä puolella kaupunkia, missä me olimme.
Hän kääntyi ja loi katseensa pitkin junaa, kun me laskeuduimme asemasillalle. »Sitä minä juuri arvelinkin», hän mutisi. »Ne jättivät pois matkasta tuon yksityisvaunun oitis, kun sanomalehdet saapuivat.» Hartman oli toivottomuuteen asti masentunut.
Kiirein sanoin selitin hänelle, missä pulassa olin, ja heti oli hän valmis tulemaan avukseni. Nyt olin kuin turvan takana. Rouva Hartman otti Lyylin ja minä pääsin muuttamaan toisia vaatteita Antille sekä ottamaan itsekin juhlapuvun takaisin päälleni. Salista kuului kaiken aikaa erinomaisen vilkasta puhetta, ja se minua rauhoitti. Eivät ehkä minua niin suuresti kaivanneetkaan.
Nyt on Lauri relegeerattu, nyt on Robertin terveys murtunut, nyt ovat kaikki lapset pietistejä ja isäänsä ja äitiänsä vastaan, kaikki hyvät välit ja hyvä ymmärrys ovat häirityt. Eikä se tule mitenkään paranemaan, vaikka vieraatkin tulevat ja kesä alkaa. Kuka tietää, mitä vielä voi tapahtua, kun Hartman ja Lauri tapaavat toisensa? Hartman sanoo jotain, Lauri suuttuu...
Toisaalla seisoivat myöskin omassa ryhmässään Lönnrot ja Thure Hartman. Thure nyökäytti Anterolle päätään vähän vieraasti ja niinkuin välinpitämättömästi, niinkuin he eivät olisi yhteen kuuluneet. Otto ja Ingrid puuhailivat vielä kirstun ääressä, Otto vielä viimeisiä nauloja kirstuun napauttaen, Ingrid sen laitaharsoja järjestellen.
Kun vaunut oli saatu auki, astui niistä ulos vanha, hieno herra, jonka Antero tunsi professori Hartmaniksi, hänen rouvansa ja tyttärensä Anette, jotka Antero tunsi promotsionista. Kärryissä ajoivat Robert ja Lauri Martin ja Thure Hartman. Se nuori mies, jonka Antero oli pelännyt täällä tapaavansa, ei ollut mukana.
Hyvinpä he suoriutuivatkin pelastaessaan kadulla olevat vihollisten pommeilta. Hartman tarttui käteeni ja veti minut muutamaan avaraan käytävään. »Ne eivät ole meidän tovereitamme», kuiskasi hän minun korvaani. Käytävän sisimmät ovet olivat lukitut ja salvatut. Me emme voineet liikkua paikaltamme. Seuraavassa tuokiossa kolonnan rintama kulki meidän ohitsemme.
Eihän toki sentään. Ehk' ei tietensä, ei ajattele sitä selvään, eikä tunnusta kenties itselleenkään. Niin, kyllähän ihmis-sydän on kummallinen kapine. Minä melkein luulen, että kaikki miehet toivoisivat vaimojensa kuolevan, saadakseen toisen, hempeämmän. Rouva Hartman nauroi. Sinä liioittelet, Liisi. Minua harmittaa tuommoiset. Puhutaan muusta. Puhutaan vaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät