United States or Vatican City ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kun siinä polkua hiljakseen kävelin, kilahti jotakin jaloistani. Katsoin alas ja mitä näin, oli hyvinkin jokapäiväistä, oli vaan lehmänkello. Tarkemmin katsottuani, huomasin sen Kailun kelloksi. Otin mättäästä sammalia, joilla tukkosin kellon, sillä ilkeähän sen rämpytystä oli kuulla, ja niin astelin kello kädessä Pohjalammia kohden.
Oli Juhannus-päivä, usea vuosi sen jälkeen kuin olin kouluni lopettanut. Esteri ja minä olimme jo kolme vuotta sitten käyneet rippikoulumme, ja käyneet sen kunnialla. Iltapäivä oli käsissä, vanhempani olivat menneet huokuulle kirkkopäivällisen syötyään, ja minä tunsin itseni niin yksinäiseksi. Lähdin kävelemään Pohjalammia kohden. Muistelin siinä kävellessäni lapsuuteni ihania päiviä, vaikka eihän elämä vieläkään minusta juuri murheen laaksolta tuntunut. Illan ihmeellinen rauha ei ollut vaikuttamatta mieleeni, kun siinä kuljin tunnettua, kiemurtelevaa metsäpolkua lehtevän koivumetsän kautta. Hyräilin itsekseni ja ajattelin: voi kuin kaunis sentään on tämä maailma! Vieno tuulen-henki suhisi puiden latvoissa, metsän murheeton laulukunta piti juhannusjuhlaa sinisen korkeuden hohtavassa salissa. Muistan kuinka huoleton nuorukainen silloin imi itseensä luonnon povessa tykkivää elämää. Ei siinä ollut vielä silloin murheellisia muistoja häiritsemässä, ei harkinnon kylmä sekaantuminen, ei aineellisuuden jäinen himo häirinnyt luonnon iki-ihanuutta heijastumasta nuorukaisen povessa.
Aurinko nosti jo otsansa itäisen metsän rinteen takaa, tuhannet äänet rupesivat soimaan luonnon iki-sointua ja me lähdimme Pohjalammia kohden tallustelemaan. Matkamme kävi "pankin ohitse"; siellä tapasimme välähtävän pelukopan, joka oli raidilla peitetty. Katsoimme siihen ja näimme siinä olevan 9 kukkopoikasta. Ne oli Himmeliini sinne unhottanut.